Nemoa etsimässä

Kolme päivää sukeltamassa Great Barrier Reefillä oli ihan uskomattomat! Vesi oli ihan käsittämättömän kirkasta ja niin paljon nähtävää ettei vaan mitään järkeä!

Olin siis varannu itelleni 5 päivää kestävän PADI Open Water Diver kurssin, joka antaa mulle sertifikaatin sukeltaa lähestulkoon kaikkialla maailmassa 18 metrin syvyyteen. Kurssilla käydään läpi perusteoriaa, turvallisuutta, välineistöä, tekniikkaa, navigointia... Mitä myt tarviit siihen, että voit turvallisesti olla veden alla ilman, että joku koko ajan vahtii sua, osaat seurata omaa ilmankulutustas ja et eksy, ainakaan kovin pahasti, etkä nouse pintaan liian nopeesti. Aika peruskauraa siis. Tarkotuksena on viettää kaks ekaa päivää luentosalissa ja opetusaltaassa ja seuraavat 3 päivää merellä asuen veneessä.

Kuten viimeks kerroin, Trooppinen myrsky Ita päätti saapua Cairnsiin mun kanssa yhtäaikaa ja meän eka kurssi päivä peruutettiin. Myrsky onneks helpotti ja seuraavana päivänä päästiin alottamaan: 5 tuntia uima-altaassa ja samanverran luentosalissa ja voin kertoo, että pikkasen alko loppuajasta painaa. En ees ihan oikeesti tiedä, käytiinkö me altaassa läpi kaikkia asioita mitä ois pitäny, mut luennoilla ainakaan ei... Ekan päivän jälkeen en siis todellakaan ollu vakuuttunu siitä, että ensinnäkään haluan ja toisekseen ees uskallan sukeltaa seuraavana päivänä ihan oikeessa meressä. Nukuin koko yönä ehkä kaks tuntia - asiaan ei kyllä auttanu yhtään se, että joka ikinen kämppis oli päissään ko pelikaani ja rymys ees taas huoneeseen ja yks heistä sitten päätti tuoda mukanaan naisseuraa - ja loppuajan näin painajaisia hukkumisesta. Aamulla kun kello soi puol 5 oli siis tosi levänny olo... Mutta eikun reppu selkään ja menoks...

Vene lähti satamasta seiskan aikaa, pidettiin alkubriiffit ja sen jälkeen meil oli muutama tunti vapaa-aikaa ennen ekaa varsinaista sukellusbriiffiä, joten käyin tilaisuuden hyväkseni ja painuin nukkumaan. Mun autuaasti uinuessa noin 80% muista oli oksentanu sisuskalunsa pihalle merisairaina.... itsehän en edes tienny, että koko laiva keinuu. Kyyti onneks tasottu, kun päästiin sinne sukellusmestoille ja kunnon keinuminen jatku vasta kun suunnattiin takas kohti satamas vikana päivänä. Onneks, ekalle sukellukselle ei meinaan ollu lähössä kovinkaan hymyilevää porukkaa. Eikä ketään tainnu siinä kohti lohduttaa kun sanottiin et hei, kyl siihen suukappaleeseen voi osentaakkin! Yök!!

Eka sukellus oli ihan hirmu jännittävä ja pystyin keskittyy tasan hengittämiseen ja liikkumiseen ja oppaan seuraamiseen. En muista nähtiinkö yhtään mitään merieläimiä. Eikä se liikkuminenkaan kovin sujuvaa ollu vielä siinä vaiheessa. Tasapainon ja sopivan kelluvuuden löytäminen oli alkuun hankalaa ja vuoronperään olin joko naamallani siel pohjahiekassa tai sit nousemassa liian ylös. Käsiä ei kuuluis sukeltaessa hirveesti liikutella, mutta välil oli pakko kun ei vaan muuten joko päässy oikeeseen suuntaan tai ois kääntyny ylösalasin. Oltiin kuitenkin ekalla kerralla vedessä 50 minuuttia, mikä on aika paljon ja tosi harvinaista, että eka kertalaisten kanssa ollaan niin pitkään. Oltiin siis hyviä oppilaita! Ekalla sukelluksella ei myöskään harjoteltu mitään erikoisempia juttuja, vaan lähinnä keskityyttiin siihen ittensä hallintaan laskussa, nousussa ja ite sukelluksen aikana.

Toka sukellus oli jo muutamaa tuntia myöhemmin ja sille lähteminen oli jo huomattavasti helpompaa, kun oli jonkulainen käsitys siitä, mitä se ihan oikeasti on. Toinen sukellus oli vähän lyhyempi, mutta harjoteltiin samalla pintatoimintoja ja turvallista nousemista tilanteessa, jossa ilma loppuu ja sukelluspari on liian kaukana antaakseen sulle ilmaa omasta tankistaan. En muista nähtiinkö tokallakaan sukelluksella mitään erikoista, koska edelleen keskittyminen oli samoissa asioissa ko ekallaki kerralla. Vedenalla harjoteltiin myös, et miten toimia jos maskin sisällä on vettä ja se meni ihan kivuttomasti. Vielä.

Kolmas sukellus oli toooooosi aikasin seuraavana aamuna ja taidettiino lla kaikki enemmän tai vähemmän puoli unessa ja se meniki sitte just niin hyvin. Meän ryhmä ei pysyny koossa kun jengi alko hidastelemaan ja sooloilemaan, yhtäkkiä yks alko vaan nousemaan pintaan eikä päässy enää alas, törmättiin toiseen ryhmään jonka jälkeen en enää löytäny omaani, sukellusohjaaja katos ja kaikkea muuta totaalista paskaa. Ei saatu tehtyä kaikkia asioita mitä ois pitäny, saatiin hirveet huudot pinnalla ja uhkaukset, että kukaan meistä ei tuu seuraavan sukelluksen jälkeen saamaan sertifikaattia ja ollaan ihan paskoja. Ohjaajassahan tietenkään ei oo pienintäkään vikaa...? Sattuneita ongelmiahan ei kuitenkaan sitten sen enempää purettu eikä käsitelty, mikä on mun mielestä typerää, koska sillonhan vasta oppis jotain kun ne asiat käytäis kunnolla läpi.

Neljäs sukellus oli vika, mikä kuulu ite kurssiin ja sen jälkeen me oltais sertifioituja sukeltajia ja sukellettais loput 5 sukellusta itsenäisesti. Juurikin se neljäs sukellus meinas koituu mulle kohtalokkaaks. Siinä vaiheessa, kun pään päällä on 14 metriä merivettä ja HENGITÄT sitä samaista vettä muutaman desin niin meinaa vähän hymy hyytyä. Sukelluksen agendaan kuulu, että meän tarvii ottaa maski pois, kuljettaa sitä selän takaa ja jalkojen välistä kädestä käteen ja sen jälkeen laittaa takas ja puhaltaa vesi sen sisältä pois. Tiesin jo etukäteen, että se on mulle tosi vaikeeta ja kerroin siitä ohjaajalle, mutta no can do, pakko tehä ni pakko tehä! Mun silmät ei kestä suolavettä, eikä oikestaan mitään muutakaan vettä, elij oudunpiet tää silmät tiukasti kiinni vedenalla. Siinä vaiheessa kun sain sen maskin pois niin refleksin omaisesti vedin henkeä myös nenän kautta ja no... hengitin siis vettä. PANIIKKI! Automaattisesti meinaa alkaa haukkomasn henkeään, joka lähinnä tarkottais, että hengität vaan enemmän sitä meri vettä. Alkaa myös yskittää, että se vesi tulis pois ja oksettaa, kun suola polttaa kurkussa. VOI PASKA! Lopulta kuitenki sain sen maskin takas ja lopulta myös kaikki vedet pois sen sisältä, mutta jonkinasteinen paniikki oli päällä vielä siinä vaiheessa ja kesti tovin, ennenko hengitys kulki normaalisti ja pysty rauhottuu. Todella epämiellyttävä kokemus, mutta selvittiinpähän siitäkin. Muutenkin kaikki meni kivasti ja liikkuminenki alko olla jo helpompaa. Pintaan päästessä saatiin isot onnittelut, oltiin nyt - uhkailuista huolimatta - ihan oikeita sukeltajia! Jihuu!

Ohjattuna oli vielä tiedossa yösukellus, joka oli mielenkiintonen, mutta myös aika pelottava! Sukellettiin eri ryhmissä kun normaalisti, joten sekin teki tilanteesta tavallaan uuden. Myöskin siellä tosiaan oli aivan säkkipimeetä ja ainoastaan taskulampun valossa sitten liikuttiin. Meri oli jostain syystä tosi levoton ja alkulasku oli aika epämiellyttävä kun aallot riepotteli miten sattuu. Oltiin myös syöty vaan vajasatunti aikasemmin ja ruoka ei ollu ihan kerenny laskee, joten meinasin joutuu käytännössä kokeilee, et miten siihen suukappaleen oksentaminen sit oikeen tapahtuukaan. Onneks ei kuitenkaan tarvinnu. Ekalla kerralla siellä pimeessä ei ihan hirveesti tullu mitään bongailtua ja oli vähän pettymyskin, et kuinka vähän asioita nähtiin. Ohjaajat kuitenki hehkutti etukäteen, kuinka yösukelluksella on niiiiiiin paljo kaikkea nähtävää. Mielenkiintonen kokemus ja oli kiva kokeilla, mutta ei ollu kyllä mun lempparein juttu millään lailla. Voin kuitenki joskus lähteä uudestaan jos tulee tarve ja tilanne.

Neljästä jäljelle jääneestä sukelluksesta vietin kolme veden alla ja yhen veden pinnalla snorkkelin kanssa. Veden alla navigoiminen pelkän kompassin ja selityksen perusteella oli vielä aika haastavaa, ei ehkä siks et se ois vaikeeta, vaan enemmän siks, et oot vielä epävarma liikkeistäs, ilman kulutuksesta ja ylipäänsä vähän kaikesta. On tosi vaikee arvioida, että kuljetko liian hitaasti ja onko sulla aikaa kulkea koko suunniteltu reitti. Mutta kerta kerralta tuli varmempi olo ja asiat oli helpompia eli lisää vaan kokemusta mahdollisimman pian.

Ympäristönä Suuri Valliriutta oli kyllä ihan uskomaton. Ohjaajat epäili, että myrskyn jäljiltä näkyvyys saattais olla aika heikko, mutta lähinnä päinvastoin. Meil oli 15-25 metriä näkyvyyttä kaikissa sukelluspaikoissa, vesi oli +27, meri oli sitä iltaa lukuunottamatta tosi rauhallinen ja kaikki oli vaan about täydellistä. En tiiä kuinka monta sataa erilaista kalaa kaikissa sateenkaaren väreissä ja kuinka monta sataa erilaista toinen toistaan kauniimpaa korallia näin, mut paljon! Lisäks nähtiin riuttahaita, rauskuja, mureenoja, barracudia, jättiläis simpukoita ja merikilpikonnia. Ei mitään isoa ja pelottavaa, haitki oli pieniä ja söpöjä. Meduusoja ei onneks nähty kun yks, ne kun on täällä päin tähän aikaan vuodesta aika vaarallista sorttis ja kosketus niiden kanssa tarkottaa helikopterikyytiä sairaalaan ja todennäkösestis euraavaa paria viikkoa siellä. Vedessä meillä oli kyllä suojapuvut päällä, juurikin näiden kohtaamisten välttämiseks.

Ihan mieletön kokemus ja oon niin ilonen, että kävin kurssini just tuolla ja sain nähdä Great Barrier Reefin kaikessa kauneudessaan. Maksoin kyllä itteni kipeeks ja epäilemättä oisin selvinny jopa useamman satasen halvemmalla jossain muualla, mutta ei haittaa. Tuolla se oli just täydellistä ja jokaisen sentin arvosta! :)

Trooppinen myrsky tropiikissa

Melbournen syksy saikin sitten väistyä Cairnsin trooppisen loppukesän tieltä. Jopa niinkin trooppisen, että piti sitten ihan hurrikaaniks heittäytyä. Lähtöaamuna kun kattelin Saapuvien lentojen tietoja Cairnsin kentän nettisivuilta sain todeta, että meidän koneen lisäks kaks muuta konetta aiko enää lentää koko kaupunkiin ja kaikki muut lennot oli peruttu. Mieleen hiipi pieni epäilys siitä, että näinköhän haluan sitte olla yhessä niistä ainoista itsemurhahakuisista koneista, jotka sinne vielä aikoo laskeutua... No mentiin kuitenkin R:n kaa kentälle kattelee mitä tapahtuu. Ei siellä lähtöalueella tuntunu henkilökuntakaan tietävän että lähteekö koneet vai eikö lähe ja mikä kone on menossa mihinki. Meän lähtöportti muuttuu vikan tunnin aikana kahesti, boarding alotettiin, keskeytettiin ja alotettiin taas uudestaan. Yks toinen lento sai sen samaisen tunnin aikana kolme boarding aikaa vuoronperään myöhemmäks ja aikasemmaks ja aina ne hetken päästä peruutettiin. Yhen kerran jo kuulutettiin matkustajia portillekin, mut sit huomattiin et ai hups ei meillä ookkaan ees konetta tällä portilla... Huoh mitä sekoilua! Huomaako, että kyseessä on halpisyhtiöt?!!?!?

Cairnsissa lasku oli kuitenki yllättävän pehmeä ka oltiin turvallisesti perillä matkatavaroinemme. Vastassa oli sadetta ja tuulta, mutta ei vielä mitään katastrofin aineksia. Katastrofin ainekset meinattiin kyllä saada kasaan sillä, että hostellilla meille kerrottiin, et kaikki ruokakaupat ja suurinosa ravintoloista on jo sulkenu ovensa ja aukasee ne seuraavan kerran YLIHUOMENNA, sikälimikäli se hurrikaani on siinä vaiheessa jo ohi... GREAT! Ennusteena seuraavalle päivälle oli rankkasadetta, infernaalista tuulta ja tulvivia teitä ja kehotus pysyä hostellilla ja välttää ulkonaliikkumista. Illan kruunas ehottomasti se, että meän hostelli oli kaamee bileluola, mun huoneessa ei toiminu ilmastointi ja asukkaiden keski-ikä oli 19 ja keskimääränen promilleluku 4. Ai että!! Tässä vaiheessahan siis tiesin jo, että mun alunperin seuraavana aamuna alkava sukelluskurssi oli siirretty alkamaan seuraavans päivänä, jos sää niin sallis. Ja se sukelluskurssi oli tasan ainoo syy miks olin koko Cairnsissa. Löydettiin kuitenki avoinna oleva bottleshop ja pari siideriä turrutti sen verran, et ekasta illasta selvittiin.

Seuraava päivä meniki sit melkolailla neljän seinän sisällä myrskyä paossa. Selvittiin kyllä ennusteita vähemmällä, vaikka tuulta ja sadetta kyllä koko päiväks riittikin. Sähköt kuitenki toimi eikä ainakaan keskusta alkanu tulvimaan ja hyvä niin. Bileet jatku yhtä äänekkäinä suoraan mun ikkunan ulkopuolella kun edellisenäkin päivänä, mut ilmastointi sentään mystisesti heräs henkiin. Silti vihasin kyllä sinä päivänä elämääni enemmän ko pitkään aikaan ja päätin välttää viimeseen asti noita bilehostelleja loppureissulla. Oon ihan liian vanha sellaseen!

Ja mitä siihen trooppisuuteen tulee niin sitä se juurikin oli. Myrskystä huolimatta taiko siitä johtuen lämpöä oli yötä päivää +30 ja ilmankosteus varmaan 150%. Siihen sitte 6 ihmistä kuuden neliön huoneeseen asumaan ja rikkinäinen ilmastointi ni ai että. Tuli paha olo ko pelkästään hengitti siel huoneessa! Lämmöstä en kyllä valita vaan aivan tyytskärinä tungin farkut ja pitkähihaset rinkan alimmaiseks ja kaivan ne sieltä toivottavasti seuraavan kerran sitten, kun lentolipun päivämäärä täsmää olemassa olevasn päivämäärään ja lipussa lukee Helsinki-Vantaa. Kyseinen päivämäärä ei oo vielä tiedossa, mutta tiedän sen tulevan alkuperäistä suunnitelmaa äkkiämmin. En kyllä valita siitäkään, että päivät Cairnsissa oli luetut, Great Barrier Reef otti meät vastaan tyynenä ja aurinkoisena ja sen jälkeen matka jatku kohti lämmintä, mutta vähemmän kosteeta etelää...

Great Ocean Road and Great Assholes

En tähän päivään mennessä oo keksiny miten saisin kuvat näkyviin tänne blogiin ja joistain asioista on typerää vaan kirjottaa. Niinku esim Great Ocean Roadista, jonka maisemat lienee joka toisessa Australiasta lähetetyssä postikortissa ja josta ei varsinaisesti oo mitään kerrottavaa, ainoastaan nähtävää. Kyseinen tienpätkä myötäilee merenrantaa maan etelärannikolla ja on laskentatavasta riippuen joko 440km tai 170km pitkä tai mitä tahansa siltä väliltä. Osan tiestä on rakentaneet Toisesta Maailmansodasta palanneet sotilaat lapiota ja kottikärryjä käyttämättä ja Great Ocean Road onkin eräänlainen sotamuistomerkki.

Matkalle mahtuu lammasfarmeja, maitotiloja, sademetsää, metsäpalojen runtelemaa pensaikkoa, pystysuoria kallioita, blowholeja, majakoita, idyllisiä pikkukyliä, isoja satamia, erikoisia kivimuodostelmia, surffia, vanhoja hylkyjä, kenguruita, emuja, koalia ja vaikka ja mitä muuta. Olin melko epäileväinen, et tuunkhan näkemään yhenyhtä koalaa luonnossa ja kas vain, yhtenä päivänä kun majotuttiin leirintäalueelle niin siinä se keikku meidän mökin pihapuussa. Reissun kokonaissaldo tais olla 10 koalaa eli aivan nokko. Siin on kyllä kans elukka, jolla on melko helppo elämä: ei tarvii ko syödä, nukkua ja olla pilvessä. Välillä vaan vaihtaa puuta kun lehdet loppuu kesken.

Great Ocean Roadilla törmää myös Great Assholes'seihin ja niinpä päästiin vierailemaan myös poliisilaitoksella. Se hostellisekoilu Port Adelaidessa oli nimittäin pieni ongelma meidän seuraavaan majotusongelmaan verrattuna. Varattiin puhelimitse majotus paikasta X samalle illalle ja jo ensimmäisen puhelun aikana oli kohtelu tosi törkeetä ja epäkohteliasta. Haluttiin nimenomaan varata BUDGET-majoitus, mutta herra leirintäalueenomistaja siellä toisessa päässä sitten omatoimisesti varas meille deluxe-majoituksen ja kertomatta peruutusehtoja TAI kertomatta laskutusehtoja sitten laskutti sen mun luottokortilta mainitsematta asiasta sanaakaan. Suunnitelmiin tuli muutos ja noin puol tuntia myöhemmin soitettiin takas samaiseen paikkaan ja ystävällisesti tiedusteltiin, että onkohan enää mitään mahollisuutta perua varausta. Tässä vaiheessa meille ilmotettiin, että nyt ei todellakaan oo aikaa vastata puhelimeen kun on muitakin asiakkaita, et onko pakko soitella, varaus on jo laskutettu kokonaan tai no voi olla ettei ookkaan ja ei sitä voi kyllä perua. Mut kerta nyt on kiire niin soitan teille tunnin päästä uudestaan. KLIK! .............. Jahas....... No, tunnin päästä ei mitään kuulunu ja soitettiin ite uudestaan. Tällä kertaa kaikki oliki ihanasti ja joo se varaus on peruttu ja ei oo mitään kuluja ja voi että, perhosia ja sateenkaaria. Mutta kaiken varalta herra leirintäalueenomistaja vielä soittaa teille henk. koht. ja vahistaa peruutuksen. Herra leirintäalueenomistaja sitten soitti ja jätti vastaajaan äärettömän töykeen ja vittumaisen viestin, että ei tätä varausta voi enää peruuttaa ja kyllähän sitä korttia on laskutettu... Täs vaiheessa meinas alkaa käämit palaa.... Soitin sitten tälle herra leirintäalueenomistajalle, että anteeks nyt, mutta millähän oikeudella mun korttia ylipäänsä on laskutettu kun sen tietoja pyydettiin AINOASTAAN varauksen vahvistamiseksi, ei maksamiseksi. Eikä myöskään meille annettu missään vaiheessa tietoon mitään peruutusehtoja ja kaiken kruununa meillä on ilmottamatta maksatettu kalliimpi majotus kun mitä ollaan haluttu varata. Kuulemma ei kuulu hänen tehtäviinsä kertoa meille yhtään mitään ehtoja yhtään mistään, me puhutaan niin huonoa englantia, että ei olla ymmärretty mitä varataan ja myöskään hänen ei tarvitse ilmoittaa, jos aikoo velottaa luottokorttia. Tän jälkeen herra leirintäalueenomistaja löi mulle luurin korvaan ja sillon meni vati nurin ihan totaalisesti... Siis mitä asiakaspalvelua tää firma oikeen harjottaa!????!!!!

Koska asiaan ei saatu puhelimessa mitään selvyyttä niin päätettiin sit mennä käymään paikanpäällä ihan vaan periaatteesta. Siellä se raivoominen herra leirintäalueenomistajan osalta vaan jatku ja tilanne loppu siihen, että meät heitettiin sieltä ulos. Marssittiin lähimmälle poliisiasemalle kertomaan, mitä on käyny, mutta arvatenkaan ei varsinaisesti kuulu heidän toimenkuvaansa nämä asiat. Saatiin kuitenki yhteystiedot paikalliseen kuluttajansuojatoimistoon, jota kautta juttu ehkä selviää joskus... Suuresti kuitenkin epäilen, että ei selviä ja että niitä rahoja ei tulla koskaan näkemään. Summa nyt ei järin suuri ollu, mutta periaatteestakaan en hyväksy tollasta toimintaa. Alkaa raivostuttaa uudestaan ko ees kirjotan koko jutusta. En oo kyllä yhtä mulkkua tyyppiä tavannu ikinä!!!

Great Ocean Road oli viimenen etappi meidän kahdeksan päivän roadtripillä ja oli aika palauttaa auto Melbourneen.  Palautus onnistu ilman mitään sanktioita ja hyvä niin. Melbourne otti meidät vastaan syksyisen sateisena ja viileänä ja sade jatku tasasesti ihan koko siellä olo ajan, joten motivaatiota kaupungin koluamiseen ei järin ollu. Keskusta tuli kuitenkin kierettyä, outleteissa vähän shoppailtua ja suklaalla herkuteltua. Palkitsin itteni 9 viikon reissaamisen jälkeen hotellilla ja olipa muuten luksusta!! Oma huone missä sai olla ihan omassa rauhassa, iiiiiiso sänky, monta tyynyä, vaatekaappi ja oikeet pyyhkeet!!! Noista ehottomasti pyyhkeet tuotti mulle suurimman onnellisuuden ja vaatekaappi hyvänä kakkosena. Vastaavaa luksusta tuskin ennen Aasiaa onkaan luvassa, mutta eipä siihenkään enää valtavan pitkästi ole aikaa.

Viiniä Barossa Valleyssa

Yks koko reissun ehdottomia kohokohtia on kyllä ollu vierailu Barossa Valleyn viinilaaksoon. Barossa Valley sijaitsee Etelä-Australiassa vähän Adelaidesta pohjoiseen. Laakso on vain 25 kilometriä pitkä, mutta mahduttaa mailleen noin 80 viinitilaa pikkuruisista massiivisiin (Jacob's Creek, Penfolds... Kuullostaako tutuilta?) ja kuutisenkymmentä näistä on avoinna vierailijoille. Kesät alueella on kuivia ja kuumia ja talvet suhteellisen viileitä. Alueen punainen päärypäle on Shiraz, jota Grenache seuraa hyvänä kakkosena, valkoisista taas Riesling on ehdottomasti suosituin ja Semillon lienee seuraavaksi kasvatetuin.

Viivyttiin Barossa Valleyssa kaks yötä, joista eka asuttiin leirintäalueella mökissä ja toinen paikallisen viininviljelitän Andyn luona. Andy on myös tositv-julkkis; pääsiäisen jälkeen tääl alkaa pyörii "When love comes to town"-deittiohjelma johon Andy oli salaa ilmotettu ja johon sit lopulta päätti osallistua. Idea siin on vähän vastaava ko Maajussille morsiammessa, et laatuviihdettä on taatusti tarjolla. Ja ihan vähän ehkä saatettiin asiasta sille kuittailla.

Alueella on retkiä tarjolla joka lähtöön ja kaikki pyrkii tarjoamaan mahdollisimman paljon mahdollisimman lyhyessä ajassa, mikä yleensä johtaa siihen, että on vaan kiire ja mihinkään ei ehi keskittyä eikä mistään ehi nauttia. Vähän sillain se ainakin Waiheke Islandilla meni back in the days Aucklandissa. Nyt oltiin kuitenkin siitä ihastuttavassa tilanteessa, että meillä oli oma auto, vapaaehtoinen kuski ja paikallinen opas! Parhautta!

Homma toimii siis niin, että marssit sisään valitsemas viinitilan "cellardoor"sta ja ennen ko ehit ees moikata niin sulle on lyöty käteen maistelulista ja nenän eessä on eka lasi viiniä oottamassa. Sen jälkeen saat sitte omaa tahtia maistella niin montaa viiniä listalta kun haluat, siinä järjestyksessä kun haluat ja työntekijät samalla kertoo sulle niistä ja juttelee sun kanssa mukavia joko aiheesta, tai aiheen vierestä. Sit ko oot maistanu kaikki haluamas viinit, sanot kiitos näkemiin ja toistat saman viereisellä tilalla. Ja mikään ei siis maksa mitään etkä oo velvotettu ostamaan mitään. Kuinka huikeeta?!??!?!!! Seittemästä kellarista kuudessa saatiin aivan loistavaa, yksilöllistä palvelua, mielettömiä suosituksia ja paljonpaljon tietoa. Ainoastaan yhessä paikassa meitä kohdeltiin asenteella "nää on taas jotain persaukisia backpackereita, jotka ei tajua asiasta helvettiäkään ja on täällä tasan ilmasen viinan perässä". Kaikkialla muualla taas kun tuli puheeks, että oon ravintola-alalta ja teen töitä viinien kanssa, saatiin yleensä vielä maistaa jotain extrahyvää, joka ei kuulu normaaliin maistatukseen ollenkaan. Todella jees! Osa tiloista oli alueen suurimpia kun taas osa ihan pieniä perheyrityksiä, jotka myy lähes kaiken viininsä itse suoraan kellaristaan.

Jokaisella tilalla oli jotain hyvää ja jos en olis reppumatkailija, olisin epäilemättä kuluttanu pienen omaisuuden vähän kaikenlaisiin viineihin. Yhden pullon kuplivaa jälkkäriviiniä jouduin ostamaan ja tuolla se edelleen rinkan uumenissa odottaa sopivaa paikkaa ja sopivaa seuraa päästäkseen tarjolle. Ehottomasti mielenkiintosin uus tuttavuus oli kuohuva punaviini, joka on Barossassa kohtuu yleistä ja siinäkin rypäleenä pääosin Shiraz. Mua epäilytti suuresti, että voiks se muka oikeesti olla yhtään mistään kotosin, mutta yllätyin kyllä positiivisesti siitä kuinka toimiva juttu se oli. Tavalliseen kuohuvaan verrattuna se varmasti monen mielestä ois ihan liian tunkkasta ja tuhtia eikä mullekaan sitä montaa lasillista uppois, mutta näkisin sen oivana kaverina esimerkiks juustoille.

Kohokohta oli kuitenkin meidän kellarihyppelyn aamu, jolloin tavattiin Andy, joka siis toimi meille paikallisoppaana ja isäntänä toiselle yölle. (<3 Couchsurfing) Hänellä on alueella oma pieni viinitila ja koska sadonkorjuu oli vielä käynnissä, halus hän näytää meille miten homma toimii ja mistä se viini oikeen tulee. Ajeltiin siis Andyn maille, kiivettiin leikkuupuimurin kokosen viininpoimijakoneen katolle kiikkumaan ja lähettiin kohti viinejä. Siellä yläilmoissa sit ihmeteltiin ja ihasteltiin seuraava tunti, kun kone näppärästi ravisti rypäleet irti köynnöksistä ja ne siirty kuljettimella traktorin lavalle ja koneen perästä pöllys lehtisilppua. Kuullostaa ja näyttää aika brutaalilta hommalta, mutta melko ehjin nahoin sieltä koneesta tulee ulos niin rypäleet kun käynnöksetkin.

Ihan ensteks parhainta ois ollu päästä johonki viinitilalle töihin sadonkorjuun ajaks, mutta se nyt ei mitenkään aikataulullisesti onnistunu, koska tulin Australiaan kesken satokauden. Näin ollen myöskään ens vuonna ei mahdollisuutta oo, koska mun viisumi näppärästi myös päättyy kesken satokauden. Too bad. Ehkä jonain syksynä vaikka Euroopassa! :)

Let the roadtrip begin!

Australian Ryanair kuljetti meidät jotakuinkin turvallisesti Melbourneen. Mua ilmeisesti pidettiin potentiaalisena terroristina Sydneyn kentällä kun mun reppu syynättiin kolmeen kertaan läpivalasussa ja sen jälkeen tutkittiin vielä jollain räjähteiden paljastimella. Näköjään siis pääsin Sydneyyn helposti, mutta pois lähteminen oliki paljo hankalampaa.

Melbournen kentällä meitä oli vastassa R. Saksasta ja Apexin toimistolla meitä ootteli ryhmämme neljäs jäsen, Hyundai Elantra, joka tulis kuljettamaan meitä ympäriinsä seuraavan viikon. Oikein näpsäkkä menopeli ja kieltämättä uljasta valkoista ratsuani ei tullu ikävä.

Nää hahmot, joiden kanssa Roadtripille lähdettiin, löyty siis Couchsurfingin kautta. Couchsurfing on sosiaalinen media, jossa ihmiset voi tarjota maksutonta majoitusta sitä etsiville reissaajille ja oppia samalla tuntemaan uusia kulttuureita ja saamasn ystäviä kaikkialta maailmasta. Couchsurfingiin liittyminen ei velvoita tarjoamaan majoitusta kenellekään vaan kontakteja voi luoda muillakin tavoin. Monilla paikkakunnilla paikalliset aktiivit järjestävät viikottaisia tai kuukausittaisia tapaamisia ja aktiiviset reissaajat etsii siellä paikallisoppaita tai reissuseuraa muuten vaan. Näin mekin siis päädyttiin yksiin: A. suunnitteli roadtrippiä ja etsi reissuseuraa, päivämäärät ja reitti kuullosti just sitä mitä mäki halusin nähä, vastasin A:lle ja voila, pari viikkoa myöhemmin oltiin tien päällä!

Eka päivänä ajeltiin tutkimassa The Crampians National Parkia, mikä oon muutaman tunnin päässä Melbournesta. Osa suosituimmista paikoista puistossa oli suljettu, koska siellä oli riehunu valtava metsäpalo alkuvuodesta. Hienoja maisemia ja paljon eläimiä kuitenkin nähtiin. Eka yö vietettiin Dimboola nimisessä "kylässä" niin keskellä ei mitään, et en ymmärrä miten A. edes ikinä oli löytäny sitä hotellia. Lähialueen ns. nähtävyydet koostu kahdesta kansallispuistosta, joiden nimet oli osuvasti Suuri autiomaa ja Pieni autiomaa... Se hotelli on perustettu vuonna 1924 ja oli kyllä melkonen kummitustalo ja oltiin varmoja, ettei herätä enää seuraavana aamuna vaan joku on tappanu ja silponu meät. Se oli ku mistäkin kauhuleffasta ja en muista koska oisin tuntenu itteni niin muukalaiseks ko siellä ko astuttiin sisään paikallispubiin, jossa hotellin respakin oli. Ne ihmiset ei varmaan oo nähny ulkopaikkakuntalaisia vuosiin, saati ulkomaalaisia. No, loppu hyvin, kaikki hyvin. :)

Seuraava etappi oli Barossa Valley viinitiloineen, jossa vietettiinkin muutama yö paikallisiin tuotteisiin tutustuen, mutta siitä lisää erikseen. Sieltä matka jatku kohti Adelaidea, joka ei ollu mitenkään erikoisen kiinnostava kaupunki. Keskusta on kiva sekotus uusia ja vanhoja rakennuksia, mutta ei siellä muuten hirveesti oo mielestäni nähtävää. Me varattiinkin hostelli Port Adelaiden puolelta, mikä on siis kaupungin satama-alue vähän kauempana keskustasta ja oikein viehättävä paikka.

Hostellissa oli joku ihan täys idiootti töissä kun mentiin ja saatiin huone, mikä oli muuten jo täynnä ja jossa kahesta meän sängystä puuttu patjat... Respakko laskutti meitä tullessa puolet kokonaishinnasta kun omien sanojensa mukaan hän oli laskuttanut jo puolet luottokortilta, luottokorttikuittia kuitenkaan ei ikinä saatu ja pelkkä käteiskuitin kirjottaminenkin tuntu olevan ongelma. Yritettiin kysyä, että miten päästään helpoiten kaupunkiin ja mitä se suunnilleen maksaa niin ei saatu oikeen mitään vastausta. Astiat piti vuokrata ja hän ois halunnu antaa meille vaan yhet astiat jaettavaksi... Samaten avaimia saatiin vaan yks, vaikka luonnollisesti jokaiselle huoneessa majoittujalle on olemassa oma avain... Tässä vaiheessa sit osu omistaja paikalle vähän paikkailemaan tilannetta, vaihtamaan meän huoneen ja tarkistamaan et onhan kaikki kunnossa ja saatiin kaikki tarvittava paikallisinfo kysymättäkin. Vasta myöhemmin ruvettiin miettimään sitä koko laskutushommaa ja respassa sitä selviteltyä kävikin ilmi, että se samainen respakko oli jo laskuttanu mun kortilta koko majotuksen ja näin ollen siis peri meiltä tullessa liikaa rahaa. Ei millään eka suostunu ymmärtämään eikä myöntämään asiaa, eikä mitään anteekspyyntöön viittaavaakaan tullu hänen suustaan. Omistajat oli onneks paikalla ja oli ihan hirmu pahoillaan ja hyvitteli kyllä kaikin keinoin; saatiin pullo viiniä, myöhänen check-out, ylimäärästä nettiaikaa jne. Ja aivan varmasti se respakko sai kuulla kunniansa jälkeenpäin...

First steps in Australia

Australia on tunnettu tiukoista rajamuodollisuuksista ja vähän jänskätti, et mikähän kuullustelu kentällä odottaa ja kuinka tarkkaan aletaan tavaroita syynäämään. Maahanhan tietenkään ei saa tuoda mitään eläin- eikä kasviperäsiä tuotteita tullaamatta niitä ja myös esim. vaellusvarusteet ja muut ulkourheilukamat joutuu yleensä tarkastettavaksi. Lisäks kun tulee Working Holiday viisumilla maahan, voi ne kysellä myös jatkolentojen tai tiliotteiden perään varmistuakseen, että pärjäät taloudellisesti ja pystyt rahottaa kotiinpaluusi. Mulla ei lentolippua pois ollu, mutta tiliotteet kyllä tallennettuna tabletille varmuuden vuoks. Mitään kuitenkaan ei kyselty vaan toivotettiin tervetulleeks Australiaan ja hyvää päivänjatkoa. Vaelluskenkien takia jouduin kuitenki tarkastukseen, mutta koska kengät oli puhtaat eikä niitten mukana kulkeutunu maata ja siemeniä niin pääsin sieltäkin läpi ihan suoraan.

Sydneyn aamu oli vastassa harmaana, sateisena ja kuuman kosteena. Hostelli oli varattuna Potts Pointin alueelta, josta ydinkeskustaan Oopperataloa kattelemaan käveli parikyt minuuttia. Heti ekana päivänä tapasin A:n Puolasta sightseeingin merkeissä ja onnistuttiin siinä iltapäivän aikana kävelemään ympäriinsä yli 12 kilometriä. Kun ekaa kertaa astu Sydneyn Oopperatalon portaille oli aika epätodellinen fiilis. 10 vuoden oottamisen ja haaveilun jälkeen oon nyt yhtäkkiä täällä ja tossa toi talo vaan on! Aika mieletöntä! Ei paljo sade haitannu vaan oikeen tyytyväisenä itseeni hilluin ympäri Sydneyä kolme päivää. Varmuuden vuoks kävin joka päivä ainakin vilkasemassa sitä Oopperataloa, että eihän se vaan ollu unta :)

Kolme päivää Sydneyssä oli myös ihan sopiva aika, ehti nähä kyllä kaikki kohokohdat mainiosti eikä jääny turhaa luppoaikaa milloin tehdä tuhoja kaupoilla. Sydney myös on kallis kaupunki niinku arvata saattaa eli oli aivan hyvä vaihtaa maisemaa ennen ko luottokortti olis miinuksella.

Neljännen päivän aamuna siis reppu selkään, A. matkaan ja takas lentokentälle...

Uusi-Seelanti vielä kerran

Ohhoh onpahan tullu vietettyä pitkään hiljaiseloa. Aikanaan Queenstownista lähdön jälkeen tietoliikenneyhteydet ei varsinaisesti ollu mun puolella Lake Tekapolla eikä Mount Cookilla, joten en paljo päässy käsiks Internetin ihmeelliseen maailmaan. Tekapo oli niin sininen kun kaikissa postikorteissa näyttää ja Mount Cook lumihuippuineen toi mieleen Alppimaisemat. Tuli suoritettua reissun vikat patikoinnit, kävin bongailemassa tähtiä maailman kirkkaimalta tähtitaivaalta ja tein en-mitään. Jos kauppaan kävelee hostellilta 10min suuntaansa, kylässä on tasan yks kauppa ja kaks kuppilaa, ja onnistuu silti käyttämään reissuun 5 tuntia, on se mielstäni ihan hyvä suoritus.

Vikat päivät Uudessa-Seelannissa asuin ystäväni luona Christchurchissa ja oli nastaa olla välillä poissa hostelleista ja tavata joku, jonka kanssa ehkä on muutakin puhuttavaa kun vaan ne perinteiset "mistä oot, mihin oot menossa, kauan oot reissannu" hostellikeskustelut. Christchurch on edelleen niiden muutaman vuoden takaisten maanjäristysten jälkeen aika huonona, eikä sillä matkailijan näkökulmasta oo hirveesti tarjottavaa. Tuli vähän surullinen olo siellä runnellussa kaupungissa yksin haahuillessa. Valitsin kyllä huonoimmat kohteet ekaks ja vikaks Uudessa-Seelannissa, koska en pitäny ensivaikutelmasta ja lähtövaikuteakin oli vähän apea... Olin siis enemmän kun valmis lentämään Australiaan!

Ainiin taisin mainita edellisessä postauksessa jotain jostain tulossa olevasta aktiviteetista ja ei, sykloonit ja hirmumyrskyt ei sotkenu sitä. Kävin siis riversurfaamassa. Aktiviteetillä ei varsinaisesti oo mitään tekemistä surffaamisen kanssa ja joki on melko vähättelevä kuvaus sille villivirralle mikä meitä odotti. Riversurffauksessa siis vedetään märkäpuku niskaan, kypärä päähän ja hypätään koskeen uimaan. Koskenlaskua uiden siis. On kahta vaihtoehtoa; voit laskea sitä koskea bodyboardin kanssa, jolloin se väline sentään viittaa surffaukseen. Tai voit ottaa frogzin avuks. Frogz on eräänlainen pulkka/kelkka/kelluva asia, joka on muotoiltu sopivaks, jotta sen päällä on helppo ylävartalon maata ja jossa on kahvat mistä pitää kiinni. Siinä pysyy uskoakseni helpommin kyydissä kun pelkässä bodyboardissa ja se on massiivisempi ja siten suojaa enemmän, mutta se on myös hankalampi hallita ja ohjata kun virta kuljettaa sua ihan minne huvittaa.

Ihastuttava jokemme Roaring Meg piti sisällään kolme 3+  luokan koskea (ensimmäinen niistä oli nimetty herttasesti Man Eater:iks että hei onnea matkaan vaan) ja yhteensä laskettiin 5,5km alajuoksulle päin. Rankkaa, fyysistä, jännittävää ja hauskaa. Ehottoman kiva kokemus, mutta ei musta kyllä harrastajaa tuu :) Oon entistä enemmän meri-ihmisiä, makee vesi on ihan ok kun se on pullossa tai tulee hanasta mun vesilasiin!