Uusi-Seelanti vielä kerran

Ohhoh onpahan tullu vietettyä pitkään hiljaiseloa. Aikanaan Queenstownista lähdön jälkeen tietoliikenneyhteydet ei varsinaisesti ollu mun puolella Lake Tekapolla eikä Mount Cookilla, joten en paljo päässy käsiks Internetin ihmeelliseen maailmaan. Tekapo oli niin sininen kun kaikissa postikorteissa näyttää ja Mount Cook lumihuippuineen toi mieleen Alppimaisemat. Tuli suoritettua reissun vikat patikoinnit, kävin bongailemassa tähtiä maailman kirkkaimalta tähtitaivaalta ja tein en-mitään. Jos kauppaan kävelee hostellilta 10min suuntaansa, kylässä on tasan yks kauppa ja kaks kuppilaa, ja onnistuu silti käyttämään reissuun 5 tuntia, on se mielstäni ihan hyvä suoritus.

Vikat päivät Uudessa-Seelannissa asuin ystäväni luona Christchurchissa ja oli nastaa olla välillä poissa hostelleista ja tavata joku, jonka kanssa ehkä on muutakin puhuttavaa kun vaan ne perinteiset "mistä oot, mihin oot menossa, kauan oot reissannu" hostellikeskustelut. Christchurch on edelleen niiden muutaman vuoden takaisten maanjäristysten jälkeen aika huonona, eikä sillä matkailijan näkökulmasta oo hirveesti tarjottavaa. Tuli vähän surullinen olo siellä runnellussa kaupungissa yksin haahuillessa. Valitsin kyllä huonoimmat kohteet ekaks ja vikaks Uudessa-Seelannissa, koska en pitäny ensivaikutelmasta ja lähtövaikuteakin oli vähän apea... Olin siis enemmän kun valmis lentämään Australiaan!

Ainiin taisin mainita edellisessä postauksessa jotain jostain tulossa olevasta aktiviteetista ja ei, sykloonit ja hirmumyrskyt ei sotkenu sitä. Kävin siis riversurfaamassa. Aktiviteetillä ei varsinaisesti oo mitään tekemistä surffaamisen kanssa ja joki on melko vähättelevä kuvaus sille villivirralle mikä meitä odotti. Riversurffauksessa siis vedetään märkäpuku niskaan, kypärä päähän ja hypätään koskeen uimaan. Koskenlaskua uiden siis. On kahta vaihtoehtoa; voit laskea sitä koskea bodyboardin kanssa, jolloin se väline sentään viittaa surffaukseen. Tai voit ottaa frogzin avuks. Frogz on eräänlainen pulkka/kelkka/kelluva asia, joka on muotoiltu sopivaks, jotta sen päällä on helppo ylävartalon maata ja jossa on kahvat mistä pitää kiinni. Siinä pysyy uskoakseni helpommin kyydissä kun pelkässä bodyboardissa ja se on massiivisempi ja siten suojaa enemmän, mutta se on myös hankalampi hallita ja ohjata kun virta kuljettaa sua ihan minne huvittaa.

Ihastuttava jokemme Roaring Meg piti sisällään kolme 3+  luokan koskea (ensimmäinen niistä oli nimetty herttasesti Man Eater:iks että hei onnea matkaan vaan) ja yhteensä laskettiin 5,5km alajuoksulle päin. Rankkaa, fyysistä, jännittävää ja hauskaa. Ehottoman kiva kokemus, mutta ei musta kyllä harrastajaa tuu :) Oon entistä enemmän meri-ihmisiä, makee vesi on ihan ok kun se on pullossa tai tulee hanasta mun vesilasiin!

Look at my horse! My horse is amazing!

Eilen olikin niin aktiivinen päivä, että illalla ei saanukaan enää yhtään mitään aikaseks vaan olin ihan zombi.

Aamulla oli herätys 6.45 voi riemua! Oon tosin onneks pitäny unirytmin täällä jotakuinki järkevänä ja nykyään mulle myöhään nukkuminen tarkottaa aamu yheksää, kun kotona levillä se tarkottaa ehkä ilta kuutta...? No anyhow, kamat kasaan ja Station Buildingin bussisumasta ettimään sitä oikeaa, joka kuljettais mut Glenorchyyn järven toiselle puolelle LOTR maisemiin ratsastamaan pariks tunniks. Ratsailu tapahtu Paradise nimisessä paikassa, jonka maita on käytetty Lothlorienina ja Fangornin metsänä, missä ne elävät puut asuu. Ratsastettiin myös sen paikan ohi, missä Boromir kuolee sen örkkitaistelun jälkeen. Mut aika vaikee niitä on tunnistaa, metsä kun tuppaa 14 vuodessa aika paljon muuttumaan ja elokuvissa ei kuitenkaan tietokoneanimaatioiden käyttöä ollu säästelty. Mun heppa oli vanha herra Elvis, joka oli laiska kun mikä, mutta jo puoliks eläkkeellä. Elvis on kuitenkin julkkis, koska se oli yks Rohanin hevosista back in the days kun leffoja kuvattiin. Dartsin tilan hevosista yhteensä kaheksan oli mukana leffoissa, mutta enää niistä on elossa neljä. Kahen tunnin heppailun jälkeen oli takapuoli melko hellänä ja olin varma, et en kävele kunnolla kahteen päivään, mut eipä tuo enää ees tunnu missään.

Aamuratsastuksen jälkeen oli aikaa tulla takas hostellille ennen iltapäivän adrenaliinipaukkua, nimittäin AJ Hackettin Nevis Swingiä. AJ Hackett on se tyyppi, joka on ensimmäisenä maailmassa kehittäny benjihypyn ja samaiselta sillalta, mistä hän on ekan kerran hypänny, toteutetaan edelleen kymmeniä 43 metrin hyppyjä päivässä. Samaisella firmalla on myös Nevis Bungy, joka onkin sitten pikkasen korkeempi, 134 metriä alas kanjoniin vuorten väliin. En ees tiedä paljon siellä on hyppääjiä päivässä, mutta paljon, aamusta iltaan täynnä. Samassa kanjonissa on sitten myös tämä keinu, jonka mä kävin hulluna testaamassa. Alkuun on 70 metriä vapaapudotusta, jonka jälkeen se kääntyy keinuliikkeeks, jonka säde on 300 metriä. Kyllä, 300 metriä ja voin kertoo, et siinä vaiheessa kun se lähtee ensimmäiseen swingiin, niin suoraan edessä oleva kallioseinämä näyttää olevan PALJON lähempänä kun 300 metriä. Saa myös valita et haluutko olla etuperin, takaperin, ylösalasin vai jotain seittemästäkymmenestä muusta vaihtoehdosta, sit sut lyödään valjaista kiinni pariin naruun, hilataan roikkumaan sen lähtölavan ulkopuolelle ja jätetään siihen killumaan. ETTÄ VOIT SITTEN KATELLA MAISEMIA JA VILKUTTAA KAMEROILLE JA ARVATA ETTÄ KOSKA LÄHET LIIKKEELLE!!! Toisin ku laskuvarjolla hypätessä, niin tossa se vapaapudotus myös tuntuu vapaapudotukselta ja nimenomaan siltä, että tiput naamaedellä siihen vuoreen mikä uhkaavasti lähestyy sua, mutta se on myös ohi aika äkkiä ja sen jälkeen onki helppo vaan nautiskella kyydistä. Tarpeeks kun heiluriliike hidastuu niin sut hilataan pikkuhiljaa takas ylös sinne samaan paikkaan, mistä muutamaa minuuttia aiemmin sut tiputettiinkin. Kiitti käynnistä ja heippa. Sitten voit ostaa kuvia tai DVDn tai molempia, saat diplomin ja lippiksen. Ja niinkun kait aina tollasten adrenaliinipläjäysten jälkeen on vähän semmonen olo et "ai oliks tää tässä?" ja"tapahtuks toi just oikeesti?", mutta hauskaa yhtä kaikki.

Ilta menikin sit Aussimaan suunnitelmia hioessa ja yleisessä venymisessä. Ja palkitsin itteni yhellä siiderillä, jonka ostin alennusmyynnistä (kyllä, täällä on olemassa niinkin pahennusta aiheuttava asia kun alkoale ruokakaupoissa) jonku aikaa takaperin.

Tänään niin ikään jatku Aussimaa suunnittelu aamusta hitaan ja pitkän aamiaisen merkeissä. Olin varautunu siihen, ettei tarvi koko päivänä pal mitään tehä, koska tänne tosiaan piti iskeä cyclone eli joku pyörremyrskyn tyyppinen. On se toki iskenykin ja rannikkokaupungeissa on aika tukalat oltavat, mutta toistaseks täällä vuorten välissä on ollu ihan rauhallista. Iltapäivä kuitenkin oli ihan aurinkoinen vielä ja kävinki hengailemassa ja kävelemässä ympäriinsä Queens Gardenin ruusutarhoissa. Alkuillasta oli vuorossa niinki eksoottista aktiviteettia kuin elokuvissa käyminen, aika jännittävää! Leffan jälkeen suuntasin sit Fergburgeriin (yllätys) burgerille, koska tämä nimenomainen hampurilaispaikka on kehuttu maasta taivaaseen niin matkaoppaissa kun jokaisen vastaantulleen Queenstownin kävijän jutuissakin. Se on pieni ravintola, joka on aina täynnä, johon on aina jonoa ja jossa saat lyhimmillään oottaa sitä burgeria (sen jälkeen kun oot ensin jo jonottanu et pääset tilaamaan ja maksamaan sen) 20 minuuttia. En tiiä voiks sitä sanoa nähtävyydeks, mutta se on varmaan yks tän maan eniten yleisöä houkuttelevista kohteista ihan heittämällä. No mut entä se ruoka sitte....? Ei sitä kyllä turhaan kehuta ja hehkuteta, best burger ever! Kunnon leipää eikä mitään mäkin sämpylää ja mehevä, medikka kokolihapihvi ja tuoreet ja maukkaat täytteet. Asteikolla 1-10 annan tälle 11+ enkä edes oo mikään burgerien bestis. Hehkuttakoot kaikki vaan, niin aion hehkuttaa minäkin. Ja vaikka se paikka on noin tähtitieteellisen suosittu, niin hinnat on tosi järkevät $11-$20 ja isokin nälkä lähtee jo ihan sillä edullisimmalla perusburgerilla. Kalleimmassa onki sit ruokaa jo viikoks.

Burgeria ootellessa se sadekin saavutti meidät niin, että loppuilta taitaa mennä kämpillä sateensuojassa. Huomiseks on luvassa niin märkää aktiviteettia, että ei sitä joka päivä jaksa itteään kastella. Tuulista ei vielä oo, mutta saa nähä mitä yö tuo vielä tullessaan. Toivotaan, ettei mitään ihan överiä säätä, meinaan sit saattaa huomisen touhut kyllä peruuntua.

Still here today!

Ny on uljas valkoinen ratsu palautettu Queenstownin vuokraamolle ilman sanktioita kahden viikon yhteiselon jälkeen. Kilometrejä tuli suunnilleen 2200, että aika hyvin siinä kerkes paikkoja kiertelemään. Alkuperänen suunnitelmahan meni uusiks heti lähtiessä ja sen jälkeen siihen ei kyllä paljo palattukaan, mutta auto kuitenki oli ajoissa takas niin sehän son pääasia. Muutama kyytiläinen oli matkassa mukana, mutta suurimmaks osaks ajelin tyytskärinö itekseni ja pysähtelin aina ko mieli teki.

Queenstown on tukikohtana tiistaihin saakka ja sen jälkeen edessä on vielä kolme paikkaa ennen lentoa Aussimaahan parin viikon päästä. Oks kai sitä nähtävää ollu vielä enemmänkin, mutta välillä on pakko hidastaa tahtia. Ausseissa on vielä seittemän hektistä viikkoa eessä ennen kesälomaa Aasiassa.

Queenstown on extremeharrastajien ehdoton paratiisi ja monet vouhotukset on keksittykin alunperin täällä. On benjihyppyä, liitovarjoilua, alamäkipyöräilyä, laskuvarjohyppyä, koskisurffausta, kanjonikeinua ja vaikka ja mitä. Jos on rahaa mielinmäärin niin täällä kyllä riittää harratamista pitemmäkskin aikaa. Itelläkin on to do-listalla vielä yhtä sun toista ja oli taas aika aktivoitua niiden suhteen ja luottokorttiyhtiö kiittää. Parit aktiviteetit on varattuna jo huomiselle ja katotaan mitä keksin sen jälkeen. Niistä kuitenkin lisää sitten toteutuksen jälkeen.

Niinjoo olin siellä luontoretkeilemässä eilen niiden pingviinien sun muiden toivossa. Ilma enteili lähtiessä totaalista katastrofia, voin meinaan kertoo et siinä kohti kun tuuli puhaltaa etelänavalta saakka ja tuo mukanaan ukkospilviä, niin ei paljo naurata. Täällä kun se kylmä ilma tulee etelästä, toisin kun meillä ni meinas alkaa viluttaa. Säänjumala oli kuitenki meikän puolella ja rysäytti sen myrskyn kaupunkiin eikä sinne rannikolle missä me oltiin ja säilyin jotakuinki kuivana. No mitä niihin eläimiin tulee sitten niin kaikki bongattu. Albatrossit lenteli ihan päänyläpuolella ja merileijonat yritti leikkiä mun kaa. Hylkeille on syntyny poikasia loppuvuodesta ja ne leikkii ja vouhottaa keskenään ko pahaiset kakarat. Pingviinit oli vähän ujompia tapauksia, eikä niitä päässy kovin lähelle, mutta nähtiin kuitenki niitä. Onneks oli kiikarit kun kamerasta loppu zoomi kesken. All in all, success.

Still here 2 days ago!

Ohhoh oonpa ollu vähän laiska kirjottaan, mut ei mulle kyl mitään kovin erikoista oo tapahtunukaan. Täs on myös ollu vähän kaikenlaista mielen päällä ja oon käyny itseni kanssa pitkällisiä "mitä haluan eniten (suklaan ja punkun jälkeen siis) elämässäni"-keskusteluja. Vaikeiden päätösten tekeminen aiheuttaa, maailmallakin, hysteriaa ja krokotiilinkyyneleitä, mutta onneks kaikkiin päätöksiin on aina olemassa yks taikakeino johon voi luottaa: +/- -listat!! Myrskyn jälkeen on poutasää, niinku se Tapsan Kariki on aikoinaan laulanu, ja nyt tuntuu et karikot on selätetty ja elämä on taas yksisarvisia ja sateenkaaria. En tiiä kuinka kauan, mutta toistaseks näyttää ihan lupaavalta.

Uljas valkoinen ratsuni on palvellut hienosti ja meillä on vielä pari päivää yhteistä laatuaikaa jäljellä. Tähän mennessä oon löytäny kaikkiin paikkoihin mun uskomattomilla kartanlukutaidoilla (hahhahha paskat, puhtaasti tuurilla) tosi helposti, mutta näin ennakkotarkastelun perusteella toi viimenen etappi kohti Queenstownia tuntus olevan se haastavin, kerta täältä ei meekkään sinne yhtä suoraa tietä, niinkun joka paikkaan tähän asti. Matkaan pitäs mennä vajaa 4 tuntia ja aattelin varata 8, niin ehkä siitäkin selvitään.

Ns. vääränpuoleisessa liikenteessä ajaminen ei alun panikoinnin jälkeen oo ollu loppuviimeeks yhtään kummempaa kun oikeenpuoleisessakaan. Liikenneympyröissä vilkuttaminen on täällä kyllä rakettitieteeseen verrattavaa, mutta koska oon turisti niin oon ottanu helpomman lähestymistavan ja käyttäny vilkun sijaan pelkkiä tuulilasinpyyhkijöitä. Niiden vivut on siis eri puolilla rattia kun kotona, joten mun mielestä on ihan ok tehdä niin. Mut siis aikuisten oikeesti jos meet vasemmalle, niin vilkutat jo ennen ympyrää vasemmalle. Jos meet suoraan, et vilkuta ollenkaan tai voit vilkuttaa poistuessas ympyrästä jos haluut. Ja jos meet oikeelle, niin vilkutat eka sisäänpäin ja sit poistuessa ulospäin... Enkä mä tiiä kuuluuks oikeesti tehä noin vai onkse vaan "tapana". Mä oon käyttäny suunnasta riippuen eri pyyhkimisnopeuksia. Lisäks siinä samassa liikenneympyrässä voi olla kahet liikennevalot ja kolme junarataa ni morjensta.

Tällä hetkellä oon Dunedinissa East Coastilla ja nautin ekaa kertaa reissun aikana OMASTA HUONEESTA. En oo kuitenkaan ollu niin avokätinen, et oisin maksanu itelleni oman huoneen, täs hostellis ei vaan satu asumaan ketään muita. Ei haittaa! Lisäks täs huonees on toimiva lämmitys ja ihka oikeet pyyhkeet! Kun on neljä viikkoa käyttäny "tosi imukykyistä ja supernopeesti kuivuvaa" retkipyyhettä, jonka imutehokkuus on luokkaa elmukelmu ja jonka kuivuminen kestää päivän ja joka lisäks alkaa kahen käyttökerran jälkeen haista kuolemalta, niin uskokaa pois, ei oo olemassa suurempaa luksusta kun hotellin pyyhkeet. Ja koska olin ovelana piilottanu oman pyyhkeeni niin housekeeping toi mulle tänään uuden ja nyt mulla on niitä kaks! Aattelin käydä suihkussa ainakin kolme kertaa päivässä ihan vaan tästä ilosta.

No mut mitäs mä oonkaan tehny sitten viime kerran. Ööööö... No en oikestaan mitään kovin mainittavaa. Tänään kävin Cadburyn suklaatehtaalla, josta sain mukaan goodiebagin kiwisuklaita, joihin en oo kyl viel tutustunu. Oon vannonnu pyhää vihaa Cadburyn maitosuklaata kohtaan oikestaan aina, mutta joudun nyt myöntymään, et ei se ihan niin pahaa oo, mitä muistelin. Aika sellasta joulukalenterisuklaan tyyppistä kuitenkin, että edelleen kaikki kunnia Fazerin siniselle. Koska suklaanmaistelu käy lounaasta niin päivälliseks nautin sit puolestaan bisseä Speightsin panimovierailun yhteydessä. Oluen ystävä kun en varsinaisesti ole, en villiintyny siitä maistelusta ihan yhtä paljon kun moni muu, mutta maistoin kyllä kuuliaisesti kaikkia kuutta laatua mitä oli tarjolla. Täällä kun ei tuu leipää syötyä niin pakkohan ne kuidut on jostain saada vai mitä...?

Oon vielä yhen kokonaisen päivän täällä ja meen kattoo pingviinejä ja albatrosseja ja hylkeitä ja merileijonia!

No se niistä jäätiköistä sitten...

En jaksa ees kirjottaa niistä jäätiköistä mitään, koska ne oli niin boring... Jos et haluu maksaa itteäs kipeeks (+200€ heittämällä) helikopterilennoista ja opastetuista turistiretkistä ite jäätiköllä kymmenien muiden samanlaisten ryhmien seassa, näät kaks kasaa kiviä ja likasta lunta ja siin on sulle jäätiköt, kiitos käynnistä ja tervetuloa uudestaan. Oh boy... No kaiken lisäkskään sinne jäätiköille ei päässy niinä kolmena päivinä kun mä siellä olin, koska tuuli niin paljon,että se siitä sitten. No se nyt oli kuitenki matkan varrella ja siel oli kiva hostelli ja kivoi tyyppei, että sinänsä ihan onnistunu stoppi.

Yhen niistä kivoista tyypeistä nappasin tänään aamulla matkaseuraks kun ajelin etelää kohti Wanakaan. Hän oli Gibraltarilta, mikä oli aika jännittävää, koska en oo ikinä tavannu ketään sieltä. Tie kulki ihan mielettömissä maisemissa ja tehtiin monta valokuvastoppia ja oli kiva saada vaihteeks seuraa. Matka meni ihan huomaamatta ja ajamistakaan ei ehtiny niin paljo jännittämään ja silti pysyttiin tiellä. Oli vuoria, lumihuippuja, jokia, vesiputouksia, kirkkaan turkooseja järviä ja aarniometsää.

Perillä hän halus tarjota mulle kiitokseks lounaan, mikä oli oikeen herttasta. Oli kiva käydä syömässä oikeessa ravintolassa hostellissa kokkailun sijaan. Edelliset kaks päivää oon syöny sydänkohtauspastaa ja sitä ois vieläkin, niin vaihtelu tuli tarpeeseen. Sydänkohtauspasta on siis vähän ku carbonaraa... Voita, pekonia, kermaa ja juustoa. Ja sipulia, koska kasviksiakin pitää muistaa syyä :)

Yhen yön oon Wanakassa vaik oisin kyl viihtyny pitempäänkin, tää on oikeen herttanen pikku kylä ja tääl ois paljon tapahtumaa viikonloppuna rodeokilpailusta triathloniin, mut saatan tulla takas vielä myöhemmin.

Huomenna jatkan matkaa Te Anauhun ja sieltä sunnuntaina päiväreissu paljon hehkutetulle Milford Soundsille, missä kuuleman mukaan on tän maan kauneimmat maisemat. Oon myös kuullu, et moni on kaiken hehkutuksen jälkeen ollu aika pettyny niin oon yrittäny olla muodostamatta kovin suuria odotuksia. Maanantain jälkeen onki sit ihan auki kaikki suunnitelmat perjantaihin saakka ja jotenki en nyt yhtään jaksais miettiä ja suunnitella ja tutkia ja selvittää, et mitäs sitte. Jos se Te Anau on kiva ni ehkä jään vaik sinne patikoimaan. Viikon vielä auto alla, et kyllähän sitä kaikenlaista vielä ehtis...

West Coast: kaatosadetta, pannukakkuja ja villasukkia

Kuten taisin mainita jo edellisessä postauksessa, syksy tosiaan yllätti matkailijan. Viikonloppuna patikointi suju vielä kovin aurinkoisissa ja lämpimissä maisemissa, mutta vuorten ylitys West Coastin puolelle toi tähän radikaalin muutoksen. Sunnuntaina Westportissa selvisin just ja just kuivana mun hylkeiden etsintä reissulta, mutta ilta menikin neljän seinän sisällä sadetta ja tuulta pitäessä. Westportin Cape Foulwindissä on muutaman minuutin kävelymatkan päässä iso hyljeyhdyskunta, jota kävin siis kattomassa. Siellä olevat hylkeet on New Zealand Fursealsseja eli semmosia tosi pörrökarvasia kavereita. Ne on joskus muinoin metsästetty lähes sukupuuttoon, mutta suojelu on tuottanu tulosta ja kanta on elpyny, ei tosin satatuhat päiseks niinku aikoinaan, mutta kymmenistä tuhansista voidaan puhua. Ehkä Saimaannorppiakin pitäs istuttaa tänne, kerta nää näköjään osaa ton suojeluhomman vähän paremmin?

Maanantai ei ikävä kyllä valjennu kovinkaan paljon aurinkoisempana vaan Tasmanianmeri lähetti tasasin väliajoin sadepilviä mun reitille. Päivän ensimmäisenä etappina oli Punakaiki ja pannukakut. Vaikka suuresti lettuja ja pannukakkuja rakastankin ei näitä ikävä kyllä voinu syödä. Tai no en kyllä käyny nuolemassa niitä, et mistä sitä tieten tietää, kai niist jotain mineraaleja ois saanu. Punakaikissa on siis kuuluisa luonnonnähtävyys Pancake Rocks and Blowholes, joka on ihan must do. Edelleenkään tutkijat ei oo osannu selittää, et miten niist kivistä on tullu sellasia kun on, mutta ne siis näyttää valtavilta pannukakkupinoilta, jotka nousee merestä ja niit on vaan siinä yhessä paikassa, vaikka muuten koko länsirannikko on hyvinkin samantyyppistä seutua kuitenkin ja maaperä pitäs olla samanlaista. Niiden pannaripinojen väliin on sit muodostunu kaikenlaisia reikiä ja onkaloita ja kun aallokko on raju ja on nousuvesi, nousee se vesi niihin onkaloihin kovalla paineella ja tulee sit ulos mitä erikoisemmista paikoista keskellä kalliota. Yks näistä blowholeista on nimetty savupiipuks ja se kyl on ihan ku savupiippu, koska sieltä tulee ulos vaan semmonen sumupilvi eikä varsinaista vesisuihkua. Hirmu kiinnostava paikka ja aikaa ois varmaan saanu kulutettua vaik kuinka paljon, mutta tosiaan just silloin päätti sit sataa kaatamalla. Haglöfsin kuorivaatteet piti kyllä ihan hyvin vettä, mutta jostain syytä noi kameralaitteet kun ei sateessa oikein viihdy. Kirsikkana pannukakkukeon päällä oli ehkä vielä armoton raekuuro, et siinä sit seisoskelin Kookospalmun alla ja kattelin ko maa muuttu valkoseks.

Yöks menin sit Greymouthiin, jonka auringonlaskusta jo kerroinki. Surullinen kaupunki tosiaan, mutta ihan kiva hostelli, vaihteeks sellanen joka ei ollu ihan täynnä. Sen parhaisiin puoliin kuulu ehdottomasti Bez, kultanennoutaja, joka tuli häntä heiluen aina ovelle vastaan ja oli valmiina rapsutettavaks. Mutta kylmä siinä talossa oli, voi jessus. Briteillä on ilmeisesti kyky rakentaa talot niin, et ne on sisältä aina ku jääkaappeja, et vaikka ulkona ois lämmin niin se lämmin ilma ei tuu sisälle saakka. Mut toki jos ulkona on kylmä, niin sit sisällä on vielä vähän tavallista kylmää kylmempi. Kaks peittoa, huppari ja villasukat teki olosta siedettävän, kuhan peiton alta näky korkeintaan päälaki ja otsa. Hrrrr.

Tiistaina matka jatku kohti etelää ja Franz Josefin ja Foxin jäätiköitä ja aamulla säätiedotus lupaili tulevien päivien korkeimmaks lämpötilaks huikeet +12...

Kadonnutta auringonlaskua etsimässä...

Ja ei muuten löytyny. Oon nyt siis vihdoin ja viimein siirtyny sille puolella maata, mihin aurinko laskee. Edelliset auringon bongailut on ollu mahdollista suorittaa nousun puolella ja voin kertoo, että yhtenäkään aamuna ei niin aikanen ylösnousu houkuttanu. No, nyt siis tuumasta toimeen. Aurinko laskee 20.17 tsek. Reitti rantaan on about tää tsek. Arvioitu aika sen reitin kävelemiseen 30min tsek. Pipo päähän (kotona kun talvi yllättää autoilijan niin maailmalla näköjään syksy yllättää matkailijan), kamera kassiin ja aamun riennoista vihdoin kuivunu kuoritakki niskaan.

Ensimmäiset kymppiminsaa olin viel ihan vakuuttunu tän suunnitelman hyvyydestä ja toimivuudesta, mut sen jälkeen alko usko hiipuu ja lopulta loppu kokonaan. Ensinnäkään täs kaupungis ei oo sellasia teitä, sellasissa paikoissa kun mitä toi kartta väittää. Ei vaan oo. Tarkistin googlemapsilla ja kappas, sen kartassa niitä ei ole. En siis tiedä onko noi paperitkartat piirretty joskus ennen sotia vai mimmonen homma. No toisekseen tää kaupunki, jos tätä nyt kaupungiks voi kutsua, on ihan ok.... 3 korttelia hostellilta YHTEEN suuntaan ja loppu onki sit aika.... epämäärästä eikä välttämättä we paras ympäristö yksinäiselle naisihmiselle ilta-aikaan kun ei oo hajuakaan mihin on menossa. Kun auringonlaskuun oli aikaa ehkä kolme minsaa ja meri varmaan kauempana ko lähtiessä sitä ettimään, totesin et kiitos, mutta ei kiitos, lähen takas kämpille. Sanottakoon, että siinä kohti en tuntenu oloani kovinkaan mukavaks epämäärästen varastorakennuksien ja pienien sivukujien keskellä, kun olin kuitenki fiksuna ottanu kaiken arvo-omaisuuteni mukaan... Siis jos mun laukun ois joku varastanu ois lähteny kaikki henkkarit, luottokortit, puhelimet ja kamerat sen sileän tien. Ja toki kaikki tänään nostetut käteiset. Hyvin ajateltu minä!!!

Kuinka ollakaan, samaan aikaan kun mietin että alanko juosta vai esitänkö coolia, bongasin vähän matkan päässä lapsiperheen iltakävelyllä. Helpotun heti ja aattelin et no hei, jos noilla on tommonen taapero mukana niin ei se nyt niin paha voi olla. Niil sattu olemaan viel sama suunta kun mulla ni käppäilin siinä niiden perässä. Vähän ajan päästä ne katos näkyvistä johonki kulman taakse talon sivustalle ja kuuluu vaan kun se penska siellä lauleskelee ja huutelee "Äiti kato! Äiti! Äiti! Kato äiti! ÄITIIIII!!". Tässä kohtaa olin jo saapunu siihen samaiselle talon kulmalle ja satuin vilkasemaan automaattisesti sitä huutavaa penskaa päin vaan todetakseni, ettei se iltakävely tainnu sittenkään olla ihan niin lepposaa perheenkeskistä aikaa. Äiti ymmärrettävästi ei ehtiny keskittyyn siihen penskaan, koska samaan aikaan mukana oleva mahdollinen isähahmo iski ruiskulla jotain äitin kyynärtaipeeseen. Ja se tuskin oli insuliinia...

Oli varmaan pikakävelyn maailmanennätys lähellä loppumatkalla nimittäin en jääny paljo kattelee, et kuinkas sitten kävikään... Jäi tällä kertaa se auringonlasku näkemättä ja totesin, et ens kerralla meen kyllä autolla.

Hyviks puoliks voidaan lukea se, että siel ulkona oli kuitenki lämpimämpi ko täällä hostellissa sisällä tällä hetkellä. Ja se, et mitään ei sattunu.

Yökylässä Piippolan Vaarin luona

Kun varasin majotuksen 3 hengen backpacker cabin'sta en varsinaisesti odottanu majottuvani makuuhuoneeks muutetussa työmaakopissa, mutta ei se nyt hullumpaa ollu. Maalla kun oltiin niin ovissa ei myöskään ollu lukkoja ja rappusilta löyty aamulla kana ja kissa sulassa sovussa. Viereisessä aitauksessa asu ehkä alpakoita, tien toisella puolella laamoja ja niiden naapurissa lehmiä, joilla oli myös oma kanihäkki. Lisäks siellä pihalla liikku sekalainen määrä koiria ja olipahan naapurin hevonenki päässy karkuun. Hiialahiialahei! Mun suureks hämmästykseks yhtään lammasta ei tullu vastaan, mut saattaa olla et ne laiduntaa jossain kauempana. Ihan kivoja ne eläimet toki oli, eikä laamatkaan sylkeny päälle, mutta niiden takia en kuitenkaan siellä pusikossa varsinaisesti ollu.

Se maatila on viimenen asutus ennen kun alkaa Abel Tasman National Park, joka on yks maan kauneimpia ja eniten vierailluin sen verrattain helpon saavutettavuuden takia. Piippolan Vaarin portilta pääsee suoraan vaellusreitille, jonka 51 kilometrin talsimiseen menis kolmesta viiteen päivää. Sieltä pitäis kuitenkin mökkimajotus varata etukäteen tai vaihtoehtosesti kantaa telttaa mukana vielä muiden vermeiden lisäks, niin mä totesin, että mulle kyllä riittää ihan vaan päivävisiittikin. Lauantai-aamu valkeni kissoine ja kanoineen aurinkoisena, mutta ei liian kuumana eli juurikin passelina pikku patikoinnille. Koska halusin hifistellä ja nähä parhaat palat pienimmällä vaivalla, en poukonnu reitille suoraan kylästä vaan otin eka vesitaksin vähän pitemmälle reitin varrelle. On jokseenki koomista kun 15 turrea istuu pelastusliivit päällä veneessä, joka on trailerin päällä, kuivalla maalla, traktorin perässä, mutta kerta muutkin niin minäkin. Trailerimatka oli muitenki lyhyt ja tää on ainoo keino saada ihmiset niihin paatteihin ilman uimareissua. Edellisen päivän 150m levee hiekkaranta oli nousuveden myötä muisto vaan ja täl kertaa veteen pääsi siis suoraan autotieltä ja eikun menoks.

Vajaan puolen tunnin päästä meijät heivattiin puhtaan valkoselle hiekkarannalle ja näytettiin et tohon suuntaan, hiphop ja nähään 5 tunnin päästä. Fiksuna en ollu lukenu yhen yhtä reittikuvausta (välttääkseni sen etukäteiskauhun mitä koin ennen Tongariro Crossingia) joten ei ollu aavistustakaan mitä ois edessä. Matkaa kuitenki ois tiettävästi vaan noin 14 kilsaa, joten ajattelin, et ei se nyt edellistä pahempi voi olla.... Vai voiko?

No ei se ollu vaan oikein lepposat 4 tuntia meni tallustellessa millon auringon paisteessa kukkuloiden laella turkoosia merta tuijotellen, millon sademetsän siimeksessä kukkuloiden välissä ja ykskaks eteen tupsahti uus puhtaan valkonen hiekkaranta. 14 kilometriä ei tuntunu jälkeenpäin missään, paitsi illalla unihiekkana silmissä, että kai tässä jonkulaista kunnon kehitystä on sit tapahtunu.

Sunnuntai aamuna olikin aika hypätä taas auton rattiin ja suunnata kohti West Coastin surffirantoja...

Picton ja kuinka minusta tuli taas autoilija...

Okei kaikki opaskirjat, flaijerit, matkailuinfot ja suurinosa ihmisistä hehkuttaa, kuinka se lauttamatka sen Cook-minkälie läpi on ihan uskomaton ja niin kaunis ja voi että... Mä en kokenu mitään suurta wau-experienceä sn kanssa kyllä, mutta loppumatkasta mua kyl alko vähän jännittää, et oonkohan sittenki menossa Tukholmaan enkä mihinkään Pictoniin! Ihan samannäköstä saaristoo havumetsineen ja siellä täällä olevine taloineen kun loppumatka ennen Tukholman satamaa, ei siis allekirjoittaneelle nyt niin kovin eksoottista.

Tää laiva oli siitä erikoinen, että kaikki matkatavarat kerättiin ku lentokentällä konsanaan ja laitettiin johonki ruumaan ja perillä sit haettiin sellasesta tutusta karusellista. Mun käsitystä siitä, et näinköhän sittenki oon sillä keskisuomalaisten hiihtolomaristeilyllä vahvisti se ah niin perisuomalainen näky karusellin luona... Jokainen kynnelle kykenevä oli parkkeerannu ittensä, käsimatkatavaransa ja vielä ehkä kärryt ja pari kaveria kiinni siihen hihnaan niin, että kukaan metriä kauempaa ei nähny vilaustakaan siitä koko laitoksesta... Mikä ihmisiä vaivaa ihan oikeasti? VALOT PÄÄLLE! Mulle ilmeisesti kehitty joku Teräsmiehen röntgenkatse ja ihan uskomattomalla tsägällä bongasin rinkkani sen ihmismuurin läpi ja ei muuta ko kyynerpäätaktiikkaa käyttöön. Mun rynnätessä siihen hihnalle jäi varmaan kolme ihmistä alle ja siinä kohti ku riuhtasin sen rinkan sieltä hihnalta niin varmaan vielä viis muuta, mutta helvettiäkö pitää olla urpo ja tunkea siihen eteen. Toivottavasti puolien niistä matkatavarat oli oikeesti menny sinne Tukholmaan...

Jotain superominaisuuksia mulle selvästi oli kehittyny, koska pystyin superisti myös eksymään matkalla hostelliin. Ja supereksymisen siitä tekee se, että sielt satamasta lähti pois kuitenki ihan vaan yks tie, jota mä ilmeisesti sit en käyttäny... No pienen kiukuttelun ja tuskastumisen jälkeen löysin oikeeseen paikkaan vihdoin ja oli kyllä onnistunu hostellivalinta. Hyvä keittiö ja paljon oleskelutilaa ja upeesti toimiva ilmanen wifi. Yllätys oli melkonen kun respantyttö alko puhumaan mulle suomea, mut se tais kuitenki olla tilanteesta ihan yhtä hämmentyny ko minä. Ekan iltapäivän aktiviteetit koostu autovuokraamossa vierailusta ja ruokaostosten tekemisestä ja sen jälkeen oli ihan kiva lötköttää sohvalla peiton alla ipadin kanssa. Autovuokraamosta en sitä autoo silloin saanu, vaan mua kehotettiin tekemään varaus netissä, jotta saisin paremman hinnan. Tuumasta toimeen ja kolme tuntia myöhemmin sähköpostiin kilahti ilmotus, että perjantai aamuna saisin samaisesta liikkeestä käydä noutamassa uljaan ratsuni seuraavaks kahdeks viikoks. Jippii ja apua! Pitää opetella ajaan väärällä puolella tietä!

Torstaina nautin harvinaisesta luksuksesta, nimittäin hostellin hintaan kuuluvasta aamiaisesta cornflakeseineen ja tuoreine juustoskonsseineen <3 Aamiaisen jälkeen otin vesipullon ja kameran matkaan, vedin lenkkarit jalkaan ja lähin parin tunnin patikkareissulle kylän ympärillä oleville kukkuloille. 45 min kiipeämistä ja puuskutusta myöhemmin istuskelin näköalapaikalla ja oli kyllä kaiken sen puuskuttamisen arvosta. Sieltä aukes näkymä koko Pictonin yli Marlborough Soundsille ja kauempana oleville vuorille, tosi kaunista. Alas päästyäni tutustuin paremmin alueen reittitarjontaan vaan todetakseni, että olin sit valinnu sen jyrkimmän ja rankimman niistä, mut no hups :) ei se ollu kyllä yhtään paha. Hostellilla palkitsin itteni suklaalla, skypellä ja sohvalla ja ihan kivuttomati vierähti neljä tuntia siinä auringonpaisteessa lötkötellessä. Tutkin myös ajankulukseni erilaisia lentovaihtoehtoja Suomeen paluuta ajatellen ja löysin aika varteenotettavan vaihtoehdon. Löysin aika varteenotettavan vaihtoehdon jo kerran aiemminkin, mut se makso 400€ enemmän, että en nyt mee vannomaan sen hyvyyden puolesta kumminkaan... No nyt kuitenkin oon ilman nettiä ainakin pari päivää niin on viel aikaa sulatella tätä uusinta tulokasta...

Mun lentojenhaun tuli keskeyttää Cameron, koska se halus tulla tarjoomaan mulle viinikumeja ja kertoo kuinka söötti oon ja kysymään et onks mul poikaystävää... En oo nyt ihan varma pitäskö mun olla tosi imarreltu vai jotain ihan päinvastasta, meinaan edellisenä päivänä ku tulin ja näin sen saman tyypin, olin varma et se on ehkä 14 ja varmaan sen omistajan lapsi tai lapsenlapsi... Kuulemma se kuitenkin oli "jo" 18 ja oli oikeesti reissaamassa. Cameronin mielestä oli myös "kivaa kun tänne kerranki tuli joku mun ikänen" ja tais lapsrukka saada ikuiset traumat ku kerroin sille että no eeeeeiiiii me nyt IHAN taideta samaa ikäpolvea olla. Vähin äänin se ainaki liukeni ja vei viinikumit mukanaan :D

Illalla päädyttiinki sen suomalaistytön kanssa käymään paikallisessa alkossa hakemassa pullo valkkaria ja juotiin se siinä ruokaa laittaessa ja syödessä pois. Oli tosi rentouttavaa puhuu jonkun kanssa suomea ihan kasvotustenki ja niin, et toinen oikeesti ymmärtää kaiken mitä sä tarkotat ja jonka kaa voi puhua sellasista kotoisista asioistakin eikä vaan perus "kauan oot, mis oot käyny, mihin oot menossa, onks vinkkejä"-juttuja. Juhlittiin samalla myös mun 3-viikkoispäivää Uudessa-Seelannissa. Tuntuu kyl, et oisin ollu tääl jo paljo pitempään... Kai sitä on vaan ehtiny niin paljo kaikenlaista.

Perjantai aamuna koitti sit totuuden hetki... Auto! Mua pelotti ihan sikana mennä hakemaan sitä et voi ei osaanko kysyä oikeet jutut ja voi ei tajuunko mitä se sanoo ja EI MUN AIVOT OSAA AJAA TÄSSÄ LIIKENTEESSÄ. No suurimman osan jutuista mä kait osasin kysyä ja ainakin se setä suostu antaa sen auton mulle. Sit ko sanoin et en oo ikinä ajanu automaattia enkä tän puoleisessa liikenteessä, niin se lähti mun kaa ajelee ihan niinku autokoulussa konsanaan ja neuvo ja opetti. Sit vein sen takas sinne vuokraamolle ja se toivotti hyvää matkaa ja turvallisia kilometrejä ja ei muuta ko menoks! Otin viel kuvat siit autosta ja kaikista kolhuista ja naarmuista, että ainakaan mua ei voida niistä syyttää ja mulla niitä maksattaa.

Seuraavat 2 viikkoa mua palvelee siis uljas valkoinen ratsuni, Nissan Sunny. Se on vanha, laatikkomainen, aika ruma ja siin on kasettisoitin, mutta ainakin se kulkee nätisti eteenpäin :) Voin mennä millon vaan ja minne vaan ja se on parasta. Hintaa tälle lystille tuli $505 eli n. 315€ sisältäen myös vakuutuksen 0€ omavastuulla. Kun vuokra-aika on 15 vuorokautta ei tosta kovin tähtitieteellistä päivä hintaa tuu. Bensa täällä maksaa n. $2,20 (1,35€) per litra, mutta siihen on olemassa kaikenlaisia alennusjuttuja. Kun ostat ruokaa tietystä kaupasta, saat kupongin millä saat tietyillä asemilla -4c/litra ja tänään kiva setä bensa-asemalla anto mulle kortin millä saa tietyillä asemilla -6c/litra kun tankkaa yli $40. Ei se nyt tähtitieteellistä säästöä tee, mutta parempi ku ei mitään. Lisäks uskon, että hostelleista saa helposti kyytiläisiä ja eteläsaarella on paljon liftareita, jotka saa kuluja jakamaan.

Tänään ajelin jo parisatas kilsaa ja siitä ensimmäiset sata oli kyllä varmaan elämäni stressaavin kokemus. Jännitti ihan sikana, jopa suoralla tiellä, saatika sit risteyksissä ja liikenneympyröissä. Vaik oon aina sanonu, etten haluu ajaa automaattivaihteisella autolla, niin nyt kiitän siitä luojaani. On ihan riittävästi keskittymistä siinä, että käännyt oikeelle kaistalle ja saat vilkun päälle tuulilasinpyyhkijöiden sijaan, että jos ois vielä vääränkätiset vaihteetkin niin halleluuja. Kyllä, vilkku ja pyyhkijät on täällä eri päin ja voin kertoo et oli muuten puhas tuulilasi tolla reissulla!!

Pääsin kuitenkin yhtenä kappaleena määränpäähäni Marahauhun, joka on ehkä vieläkin pienempi kylä kun se aiemmin mainitsemani 20 asukkaan Waitomo...

Windy Wellington!

Mun usko Nakedbussiin alkaa oleen pikkuhiljaa aika koetuksella... Sunnuntai aamuna 23. päivä oli aika jättää Taupon laskuvarjohyppy- ja vaellusmestat taakse ja edessä oli puuduttava 7h bussimatka kohti Pohjoissaaren vikaa stoppia, pääkaupunki Wellingtonia.

Oltiin ajettu noin puoltoist tuntia, kun kuski yhtäkkiä pysähtyy levikkeelle ja hyppää ulos... jotain on vialla! Hetken päästä se tulee takas yhtä hymyilevänä kun ennen pysähdystäkin, kertoakseen meille, et moottorista katkes hihna, uutta ei oo ja joudutaan venaa kolme tuntia et saadaan sellanen, mekaanikko on tulossa... On suosituksena, että busseissa ois olemassa varahihna näitä tilanteita varten, mutta tämä nimenomainen menopeli oli edellisenä päivänä luovuttanut omansa kohtalotoverilleen... Great! No... mekaanikko tulikin sit paikalle yllätys nopeesti jo 1,5 tunnin päästä ILMAN SITÄ FAKIN HIHNAA!!!! Oikeesti, kuka valopää ajaa sunnuntaina johonki keskelle korpea, korjaamaan tiettyä asiaa, tuomatta uutta osaa mukanaan!!?!?!?!?! No herrat ammatti-ihmiset löi sit viisaat päänsä yhteen et joojoo, kun se seuraava bussi tulee tähän kohalle niin pysäytetään se ja lainataan niiltä... Se bussi sit kuitenkin päätti olla pysähtymättä yrityksistä huolimatta ja se onneton tunarimekaanikko lähti sit sen perään omalla autollaan... tullakseen vähän ajan päästä takas UUDESTAAN ILMAN SITÄ FAKIN HIHNAA. "No ei niilkään ollu sitä. Nyt pitää soittaa jolleki Taupoon et ettii jostain ja tuo." Tässä kohti oli menny tasan 3 tuntia ja voitte arvata uuden aika-arvion.... Kyllä, 3 tuntia. Että ihan 6 tuntia myöhässä tullaan Wellingtoniin... Osa porukast lähti liftaamaan ja kaikki alko olee aika hermona. Sit seuraaki koko episodin paras osuus... Oltiin kävelemäs siinä levikkeen vieressä yhel mettäpolulla, kun yhtäkkii alkaa kuuluu kauhee moottorin ääni ja meän bussi on käynnissä! Tässä vaiheessa kuski ja mekaanikko oli aatellu kurkata, et mitähän sen bussin työkalupakista löytyykään ja SIMSALABIM!! Siellähän olikin juuri se nimenomainen vaihtohihna, mitä oltiin nyt neljättä tuntia ooteltu ja jonka vaihtamiseen menee se vartti... Että ei käyny sit mielessä aiemmin kurkata sinne työkalulootaan?!?! Raivostuttavan typerää toimintaa. Päästiin sit vihdoin jatkaa matkaa ja saavuttiin loppuviimeeks Wellingtoniin se reipas 3 tuntii myöhässä ja just ja just kerkesin ees hostelliin. Eka iltapäivä kaupungissa oli siis non-existent ja en tehny muuta ko kävin Subista hakee evästä.

Seuraavat 2 päivää meni lepposasti kaupunkielämää viettäen: annoin itelleni vapaata keittiöstä ja söin muiden tekemää ruokaa muunmuassa sieltä Subista ja oikein erinomaista halpis sushia, kävelin ympäri keskustaa, luuhasin kaupoissa ostamatta mitään, kävin museossa ja hengailin puistoissa. Viimeseks yöks sain neljä superärsyttävää ja megaraskasta tanskalaista pentua kämppikseks, jotka ryyppäs ja riehu ja möykkäs ensin koko illan ja sit tottakai vielä baarista palatessaan siinä aamu viideltä. En käsitä, kuinka vaikeeta joillekin voi olla käyttäytyä niinku normaalit ihmiset eikä niinku lauma apinoita. Tosin muuten tällä reissulla on kaikki hostellit ollu tosi ok eikä mitään häiriöitä, mut näköjään niitä aina pitää joukkoon mahtua.

Aucklandiahan en siis pitänyt juuri minään, täysin turha kaupunki, mut Wellington sen sijaan oli kyllä jees. Paljon pienempi vaikka pääkaupunki onki, mut silti paljon enemmän nähtävää. Se on aika boheemi, ehkä vähän semmonen hippikaupunki ja tosi jotenki ihmisläheinen. Hirveesti kivoja ravintoloita ja kahviloita ja pieniä erikoisliikkeitä. Vanha teollisuussatama on nykyään sellasta kävelyaluetta mis on paljon ravintoloita ja tapahtumakeskuksia ja siel on kiva vaan istuskella ja katella ihmisiä, tai seurata kuinka koululaisryhmät treenaa melontaa, soutua ja paddleboardingia.

Keskiviikko aamuna oli aika heittää taas reppu selkään ja hypätä lautalle, joka kuljetti mut Cook Straitin (Cookin Salmi? En tiedä) ja Marlborough Soundsin läpi Eteläsaarelle Pictonin pikkukylään...

Kiireinen viikko

Mä VIHAAN tätä laitetta. En vaan saa kuvia toimimaan, niin kestäkää nyt sit pelkkää lätinää.

Oon tän viikon aikan lähteny Rotoruasta ja myös palannu sinne takaisin, tosin oikestaan vaan nukkumaan. Maanantaina hypättiin aamubussiin (aijoo, hengailin viikonvaihteen yli yhen Kanadalaisen mimmin kanssa, jos en oo maininnu. Löydettiin toisemme yhen kolmannen tahon kautta couchsurfingissa) kohteena Waitomo "Population 20. Not 20 000, just 20." ja siinä tuppukylässä olevat luolat. Kuullostaa ehk semi tylsältä - miks mönkii koko päivä luolassa kun voi maata biitsillä ja katella surffareita - mutta se on yks tän maan hypetetyimmistä matkailunähtävyyksistä niin olihan se nyt pakko käydä kattoo. Eikä siinä vielä kaikki. Ne ite luolat ei oo ees se juttu, vaan niissä luolissa asuvat madot. Kyllä, maksoin 91 taalaa + majotuksen + bussin ja kävin kattoo luolissa matoja... Onneks ne nyt kuitenkaan ei ollu mitään ihan perinteisiä kotimaisia kastematoja, vaan kiiltomatoja joita elää niis luolissa tuhansia ja miljoonia ja näyttää siltä ko olisit jossain avaruudessa keskellä tähtisumua. Siel luolassa mennään veneellä jokea pitkin ja katto on täynnä niit kiiltäviä ötököitä, joista tulee semmosta sinistä valoa ni on se aika huikee mesta. Kyseisellä $91 lipulla päästiin yhteensä kolmeen luolaan, joista kaikki on toinen toistaan isompia ja upeempia tippukiviluolia ja kahesta niissä on myös niitä matoja. Kaikissa oli myös opas mukana, joka kerto niiden luolien löytämisestä ja ylipäänsä alueen historiasta. Jos saisin tähän niit kuvia ni näyttäisin, et oli siel ihan siistiä. :)

Bussiyhteyksien takia tosiaan palasin sieltä vielä yheks yöks Rotoruaan ja keskiviikkona teinkin päiväreissun Hobbitoniin. Hobbiton on siis se paikka, missä Hobitit asuu. Se on rakennettu yksityiselle farmille 15000 lampaan keskelle ja siel on yhteensä 47 Hobittikoloa. Koko paikka rakennettiin alunperin LOTRien kuvaamista varten väliaikaisista, helposti purettavista materiaaleista, koska tekijänoikeuksien takia oli tarkotus, että kaikki LOTR lavasteet hävitetään kun kuvaukset loppuu. Hobbitonistakin osa ehittiin osa purkaa, mut sit tuli rankkasateet ja sinne ei vaan millään päästy ja osa niistä lavasteista jäi olemaan. Sen farmin omistajat alko saamaan kyselyjä, et voisko niitä hobittikoloja tulla kattomaan ja sen seurauksena alotettiin prosessi niiden säilyttämiseks ja muuttamiseks matkailukohteeks. Hyvä sinänsä, että sittenhän tehtiin elokuvat myös Hobitista ja osa lavasteista oli näin ollen jo valmiina. Tässä vaiheessa kaikki uudet ja myös olemassaolevat kolot rakennettiin pysyvistä materiaaleista ja niitä ei oo enää tarkotettu purettavaksi. Aluetta laajennetaan koko ajan ja lisätään yksityiskohtia, eli siellä ei enää näytä ihan samalta kun niissä leffoissa. Siel on myös ihan mielettömät puutarhat, joissa on oikeita ruokakasveja ja ne kaikki käytetään hyödyks alueen ravintoloissa jne. Hellyyttävä paikka ja mielenkiintosta tietoa leffojen taustoista, kannatti käydä sielläkin. Kamerassa on karsimisen jälkeen vielä 100 kuvaa Hobbitonista, mutta plataan niihin myöhemmin.

Hobbitonin jälkeen oli aika vaihtaa maisemaa etelämmäksi ja tulin siis keskiviikkona Taupoon, jossa oon edelleen huomiseen saakka. Torstaina oli maailman eniten jännittävä päivä, kävin laskuvarjohyppäämässä!!! Tandemhyppy 15000 jalan korkeudesta kirkkaan pinkistä lentokoneesta krapulaisen kiwin kanssa kevensi pankkitiliä aika lailla, mutta oli parasta mitä oon koskaan tehny. Harkitsin vakavasti tänne jäämistä ja koko lopun reissubudjetin kuluttamista laskuvarjohyppyihi! Ennen ku sain ne hyppyvarusteet päälle, olin niin hermona et en oo varmaan ollu ikinä, mut heti ko alko tapahtuu ni kummasti sitä vaan rauhottu.. Ei muuta ko koneeseen ja kohti korkeuksia. Nousu kesti noin 20min, jonka aikana 12000 jalan kohalla heitettiin pari tyyppiä ulos koneesta ja jatkettiin matkaa. Loppunousun aikana joutu käyttää myös happinaamaria, kai se menee niin nopeesti et ilmanpaine ei ehi tasaantua yhtään. Oikeessa korkeudessa vaan luukku auki ja yhtäkkii istuinki siin reunalla jalat koneesta ulkona. Se tilanne menee vaan niin nopeesti ettei siinä kohti enää tajuu eikä ehi pelätä. Minuutin vapaapudotuksen ja reilu 6 minuutin liitelyn jälkeen oltiin taas vakaasti maanpinnalla ja olin lähös heti uudestaan. Tästä prosessista on myös olemassa sekä kuva, että videomateriaalia eli todisteet löytyy!

Jotta elämä ei ois viikonloppua kohden kääntyny liian tylsäks kävin vielä perjantai aamuna heittää parinkymmenkilsan vaelluksen Mordorissa Mount Doomin rinteillä ja nyt on vähän reidet hellänä. Korkeuseroa on reitin korkeimman ja matalimman kohan välillä n. 1,2km, että joutu siellä vähän kiipeemään. Mukava auringonpaiste ja aukko otsonikerroksessa vielä takas sen, ettei vilu päässy yllättämään. Maisemat oli kohallaan ja keli kaikin puolin täydellinene lie i ollenkaan hullumpi reissu. Vaellusmaastot Eteläsaarella senku paranee ni nyt on tulikoe suoritettu ja uskaltaa lähtee siellä jatkamaan.

Tänään on ollu sadepäivä ja sen johdosta ehkä ansaittu en-tee-mitään-päivä. Huomenna jatkuu matka kohti Pohjoissaaren viimeistä etappia ja maan pääkaupunkia Wellingtonia.

Rotorua and really bad eggs

Siis tiiättekö sen Pirates of The Carribbean kohtauksen, missä Jack Sparrow hyräilee jotain "and really bad eggs" kappaletta ja kattelee kompassia, mikä osottaa vaan sinne minne oikeesti haluut mennä? That's exactly how I feel! Kaikkialla haisee mädille munille ja kompassi näyttää juuri sinne minne oikeasti haluan mennä... Mutta, saadakseni jännitystä elämään, aion jatkaa matkaa hyvinkin eri suuntaan.

Rotorua on ehkä parisen sataa kilsaa Aucklandista etelään Pohjois-Saaren sisäosissa, eli valtameren aallot on nyt hetkeks taaksejäänyttä elämää. Tää kylä kuitenkin on järvenrannalla, että kovin kauas vesielementistä en silti lähteny. Ihastuttavan kirkasvetisen järven lisäks täällä on paljon kiehuvaa mutaa, kuumia lähteitä, sateenkaaren värisiä mineraalilampia ja reikiä maassa, mistä vaan nousee höyryä koko ajan. Ja sokerina pohjalla.... The Smell. Maankuoresta purkautuu noiden kaikkien edellämainittujen asioiden kautta koko ajan ilmaan rikkikaasua ja koko tää paikka haisee ihan mädiltä kananmunilta. Eikä pelkästään siis ilma, vaan myös esimerkiks lakanat ja vuodevaatteet. Viehättävää eikö vaa?

Rotorua on tosi lähellä mannerlaattojen yhtymäkohtaa, joka tekee tästä alueesta siis tosi vulkaanisesti aktiivisen ja maan kuori on tällä alueella normaalia ohuempi. Kerta en oo mikään geologi enkä expertti, niin en nyt yritä esittää mitään numeraalisia faktoja asioista. Kattokaa googlesta. Kun siis ei liioin välitä siitä hienoisesta tuoksusta, niin tää vulkaanisuusasia on ihan hirveen jännittävä ja tääl on kaikkea siistiä nähtävää sen takia. Perjantaina vietin pari tuntia Wai-O-Tapun Thermal Parkissa kattelemassa siis kiehuvaa mutaa, geysireitä ja erivärisiä lampia. Lisäks siel ihan joka paikassa maa vaan randomisti höyrys ja ne kolot oli värjääntyny rikistä semmoseks neonkeltaseks.

Eilen aamulla käytiin toisella thermal alueella, jonka keskellä on maori-kylä eli vähän niinku kaks kärpästä yhellä iskulla. Whakarewarewassa asuu edelleen lähes sata maoria, jotka on paikalla alunperin asuneen heimon jälkeläisiä. Asukkaat toimii myös oppaina vierailijoille ja kahesti päivässä siellä on perinteinen tanssi- ja lauluesitys. Kyläläiset edelleen hyödyntää maansa luonnolista lämpöä ja takapihoille on rakennettu maahan höyryuuneja ruuanlaittoa varten. Niissä on luontasesti 180-240 astetta lämmintä ja ihmiset tekee niissä joka päivä ruokaa. Lisäks niillä on siellä Champagne Pool, jossa on kuumaa, kristallinkirkasta vettä ja jossa voi keittää hedelmiä ja kasviksia. Hajustaan huolimatta se vesi ei oo siis myrkyllistä, vaan jopa päinvastoin. Ei sitä suositella juotavaks, mutta voi siinä ruokaa laittaa ja paikalliset tykkää myös kylpeä siinä, kunhan se ensin johdetaan kylpypaikalle altaisiin ja se vähän viilenee. Kylän rajojen ulkopuolella on myös maan aktiivisimmat geysirit, jotka purkautuu noin kerran tunnissa. Toinen niistä, Pohutu, on myös käsittääkseni Uuden-Seelannin korkein geysir ja se voi nousta jopa 40m korkeeks.

Yritettiin myös lähtee illalla ulos, mut se ei menny ihan niin smoothisti ko vois ajatella. Ensinnäkin mentiin ostaa viiniä kaupasta, eikä saatu, koska ulkomaalaisia ajokortteja ei hyväksytä henkkareiks vaan ainoastaan passi.... Typerää!!! Sama myös baareissa, eikä mua tosissaan kiinnosta kanniskella passia mukana ympäriinsä jos lähen ulos. No Taylor oli kuitenki reipas ja käveli sinne uudestaan hakemaan sen viinin, joten se ongelma ratkes. Mentiin sit yhteen pubiin - Pig and Whistle - kuuntelee livemusiikkia ja aateltiin, et ku bändi lopettaa ni vaihetaan paikkaa kerta se oli aika kallis. No... Seuraavaks ravintolaliikkeeks valikoitukin sit McDonalds koska MIKÄÄN täs kylässä ei ole auki, ei edes lauantai iltasin. Aika käsittämätöntä, kun kuitenkin tää mainostaa itteään Uuden-Seelannin Las Vegasina... Ainoo selitys sille voi olla motellien ja hotellien määrä suhteessa paikallisiin ihmisiin, koska mitenkään muuten tätä kyl ei voi yhdistää Vegasiin. Positiivisena asiana voidaan nähdä se, et aamulla ei ollu krapulaa ja rahaakin säästy kun ei ollu mitään missä käyttää sitä.

Tänään nukuttiin pitkään (yli yheksään) ja tehtiin aamupäivällä ei-mitään. Iltapäivällä lähettiin parin intialaisen couchsurfing tyypin kanssa patikoimaan Red Wood Forrestiin kaupungin ulmopuolelle ja oli ihan hyvä reissu. Kevyehkö iltapäivä lenkki ja nätit maisemat ni mikäs siinä. Ja autokyyti kohteeseen!

Huomenna jatketaan matkaa Waitomoon kattelee luolia, jotrn illaks ois ohjelmassa lähinnä rinkan pakkaamista ja skypetreffit.

En tiiä miks en saa niitä kuvia tänne toimimaan, kait se johtuu tästä tabletista :(

And to sum it up...

I've spend the last 3 days in a place called Rotorua in the central part ot North Island. This is very thermal active and vulcanic area and it smells like sulfa(?) everywhere - most of us would just call the smell "really bad eggs" since it truly smells like rotten eggs.

Thanks to the smelly stuff however there's a lot of cool things to see around. I went to a thermal park where you walk in the middle of a really active area full of steaming holes, bubbling mud pools, geysirs and ponds and lakes in all rainbow colours from different minerals. Absolutely amazing stuff!! I also visited a maori village, which is located in one of the thermal areas and the local guide explained how they still use the warmth of the earth for cooking and heating. They also have naturally boiling water just on they back yard that they use for communal bathtubs, which are quite common among the maoris.

We also wanted to go out for a bit here, since we had the time without missing anything on the next day, but it didn't work that well. First we couldn't get any wine from the store without our passports, foreign drivers licence are not accepted as valid ID... Ridigilous, since who wants to be carrying their passport around when going out for a night?!? Later on we found out that there is absolutely no nightlife whatsoever in this town and found only ONE pub open with quite expensive drinks. So, we found ourselves in McDonalds before midnight and in bed by 1am... Not so wild night out after all, but saved us some money.

Today we slept in and went for a walk to the Red Wood Forest in the afternoon with couple indian guys we found from couchsurfing. It was a nice stroll in the middle of the huuuuuge trees.

Tomorrow it's time to take off again so tonight is all about packing and skyping, since I have no idea when I'm gonna have wifi again. Next stop is Waitomo Caves!

No niitä kuvia...

Kuvien lisääminen ei näin tabletilla oo ihan kauheen yksinkertasta ja vaatii nähtävästi vähän opettelua ja hyviä hermoja, mutta ehkä mä ennen kotiinpaluuta vielä osaan...

Siihen saakka yrittäkää pärjätä sillä, mitä tarjotaan. Tässä siis muutama otos Bay of Island risteilyltä.

Dinner time...

Kuten sanottu, ruma, mutta sympaattinen. The Rock

Cook's Cove, Bay of Islands

Kuten sanottua, baarissa oli tarjolla laatutuotteet

Auckland, New Zealand

Noniin... Edellisissä teksteissä esiintyy bucketlistia, countdownia, to do listia ja pohdiskelua siitä, kuinka se lähteminen ei ehkä ookkaan niin helppoa... No, ei se kyllä ollukaan, mutta täällä sitä ollaan. Maailman toisella puolen ja oikeasti kaukana kotoa.

Lentoja kesällä varatessani valitsin lyhyimmän mahdollisen matkustusajan eli n. 32 tuntia reitillä Helsinki-Lontoo-Hong Kong-Auckland ja näin tuoreesta kokemuksesta todettakoon, että ei se ollu läheskään niin kaameeta, mitä pelkäsin. Lontooseen kuljetti kotoisasti Finnair ja siitä eteenpäin Cathay Pacific. Lontoo-HK ja HK-Auckland lennot kestää molemmat about 12 tuntia, mut leffa tarjonta oli laaja, kone pidettiin pimeenä ja turha kärryjen kans ravaaminen jätettiin pois ja ruokakin oli ihan siedettävää. Jokainen nyt osaa kuvitella, miten herkullista puoli vuorokautta lämpökaapissa pidetty munakas, missä on mukana savulohta todellakaan ei ole... No mut anyhow, hengissä perillä. Kentältä bussi kaupunkiin kesti puolisen tuntia ja pysäkki oli muutama sata metriä hostellilta. Jotta kuitenkaan ei sujuis liian helposti niin olin perillä aamu ysiltä ja huoneenhan luonnollisesti saa vasta iltapäivällä. Onneks olin nukkunu koneessa.

En tiedä oonko se vaan mä vai käykö sitä usein, mut eka päivä kohteessa tuntuu aina olevan vaan totaalisen paska. Johtunee matkaväsymyksestä ja jännityksestä ja mistä lie, mutta eipä tälläkään kertaa paljon kaavasta poikettu. Kävin pyörimässä kaupungilla ja kattelemassa merta ja aurinkoa ja suoritin jotain pakollisia ostoksia, kuten adapteri, ruoka jne. Kuten kunnon turisti matkailija konsanaan vierailin myös matkailuinfossa ja keräilin nipun kaikenlaisia lippusia. Lippusten selailun jälkeen kävin sit tänään varaamassa itelleni lauttakyydin Waiheke Islandille ja kylkeen 4h kestävän winetastingretken. En tietenkään myönnä olevani mainonnan uhri, vaan pidän yllä ammattitaitoani ja tutustun paikallisiin tuotteisiin! Huomenna siis uppoudun viinin ihmeelliseen maailmaan.

Ensimmäinen päivä kohteessa kuitenkin tuli päähänsä jo puoli kaheksalta kun uni vei voiton, joten päivään numero kaks olikin sit ihan aiheellista herätä jo aamu kolmelta. Ai mikä jetlag? Aamu seittemään mennessä olin ostanu lipun Aucklandin Sealifeen ja jo ennen yheksää menossa sinne haibussilla! Kyllä, sillä bussilla oli hain pää! Koska oon orjautunu älypuhelimeeni niin mulla tottakai on siitä kuvia, mutta koska ipad ja koska samsung niin enhän mä nyt saanu niitä siirrettyä tähän masiinaan... Koitan lisää ne, kuten kuvat haikaloista ja Nemoista ja Pingviineistä joskus kuhan hermot kestää.

Siinäpä ne ekat päivät. Kello on kuus illalla ja olisin aivan valmis nukkumaan, mut pakko valvoa ainaki ysiin, et sais jotain tolkkua tähän elämään hiljalleen. Ajatuskaan ei kulje yhtään eli en nyt osaa ees kertoa mitään mielenkiintostakaan... Maanantaihin saakka mulla on täällä Aucklandissa majotus ja sen jälkeen ei hajuakaan mitä teen. Husband Kontinen jätti mulle perinnöks bussimatkoja niin ne sit käyttöön, jos ei muuta ilmineeraannu.

Nyt meen leikkii salaattia ja laskee minuutteja yheksään et saan alkaa nukkua.