Great Ocean Road and Great Assholes

En tähän päivään mennessä oo keksiny miten saisin kuvat näkyviin tänne blogiin ja joistain asioista on typerää vaan kirjottaa. Niinku esim Great Ocean Roadista, jonka maisemat lienee joka toisessa Australiasta lähetetyssä postikortissa ja josta ei varsinaisesti oo mitään kerrottavaa, ainoastaan nähtävää. Kyseinen tienpätkä myötäilee merenrantaa maan etelärannikolla ja on laskentatavasta riippuen joko 440km tai 170km pitkä tai mitä tahansa siltä väliltä. Osan tiestä on rakentaneet Toisesta Maailmansodasta palanneet sotilaat lapiota ja kottikärryjä käyttämättä ja Great Ocean Road onkin eräänlainen sotamuistomerkki.

Matkalle mahtuu lammasfarmeja, maitotiloja, sademetsää, metsäpalojen runtelemaa pensaikkoa, pystysuoria kallioita, blowholeja, majakoita, idyllisiä pikkukyliä, isoja satamia, erikoisia kivimuodostelmia, surffia, vanhoja hylkyjä, kenguruita, emuja, koalia ja vaikka ja mitä muuta. Olin melko epäileväinen, et tuunkhan näkemään yhenyhtä koalaa luonnossa ja kas vain, yhtenä päivänä kun majotuttiin leirintäalueelle niin siinä se keikku meidän mökin pihapuussa. Reissun kokonaissaldo tais olla 10 koalaa eli aivan nokko. Siin on kyllä kans elukka, jolla on melko helppo elämä: ei tarvii ko syödä, nukkua ja olla pilvessä. Välillä vaan vaihtaa puuta kun lehdet loppuu kesken.

Great Ocean Roadilla törmää myös Great Assholes'seihin ja niinpä päästiin vierailemaan myös poliisilaitoksella. Se hostellisekoilu Port Adelaidessa oli nimittäin pieni ongelma meidän seuraavaan majotusongelmaan verrattuna. Varattiin puhelimitse majotus paikasta X samalle illalle ja jo ensimmäisen puhelun aikana oli kohtelu tosi törkeetä ja epäkohteliasta. Haluttiin nimenomaan varata BUDGET-majoitus, mutta herra leirintäalueenomistaja siellä toisessa päässä sitten omatoimisesti varas meille deluxe-majoituksen ja kertomatta peruutusehtoja TAI kertomatta laskutusehtoja sitten laskutti sen mun luottokortilta mainitsematta asiasta sanaakaan. Suunnitelmiin tuli muutos ja noin puol tuntia myöhemmin soitettiin takas samaiseen paikkaan ja ystävällisesti tiedusteltiin, että onkohan enää mitään mahollisuutta perua varausta. Tässä vaiheessa meille ilmotettiin, että nyt ei todellakaan oo aikaa vastata puhelimeen kun on muitakin asiakkaita, et onko pakko soitella, varaus on jo laskutettu kokonaan tai no voi olla ettei ookkaan ja ei sitä voi kyllä perua. Mut kerta nyt on kiire niin soitan teille tunnin päästä uudestaan. KLIK! .............. Jahas....... No, tunnin päästä ei mitään kuulunu ja soitettiin ite uudestaan. Tällä kertaa kaikki oliki ihanasti ja joo se varaus on peruttu ja ei oo mitään kuluja ja voi että, perhosia ja sateenkaaria. Mutta kaiken varalta herra leirintäalueenomistaja vielä soittaa teille henk. koht. ja vahistaa peruutuksen. Herra leirintäalueenomistaja sitten soitti ja jätti vastaajaan äärettömän töykeen ja vittumaisen viestin, että ei tätä varausta voi enää peruuttaa ja kyllähän sitä korttia on laskutettu... Täs vaiheessa meinas alkaa käämit palaa.... Soitin sitten tälle herra leirintäalueenomistajalle, että anteeks nyt, mutta millähän oikeudella mun korttia ylipäänsä on laskutettu kun sen tietoja pyydettiin AINOASTAAN varauksen vahvistamiseksi, ei maksamiseksi. Eikä myöskään meille annettu missään vaiheessa tietoon mitään peruutusehtoja ja kaiken kruununa meillä on ilmottamatta maksatettu kalliimpi majotus kun mitä ollaan haluttu varata. Kuulemma ei kuulu hänen tehtäviinsä kertoa meille yhtään mitään ehtoja yhtään mistään, me puhutaan niin huonoa englantia, että ei olla ymmärretty mitä varataan ja myöskään hänen ei tarvitse ilmoittaa, jos aikoo velottaa luottokorttia. Tän jälkeen herra leirintäalueenomistaja löi mulle luurin korvaan ja sillon meni vati nurin ihan totaalisesti... Siis mitä asiakaspalvelua tää firma oikeen harjottaa!????!!!!

Koska asiaan ei saatu puhelimessa mitään selvyyttä niin päätettiin sit mennä käymään paikanpäällä ihan vaan periaatteesta. Siellä se raivoominen herra leirintäalueenomistajan osalta vaan jatku ja tilanne loppu siihen, että meät heitettiin sieltä ulos. Marssittiin lähimmälle poliisiasemalle kertomaan, mitä on käyny, mutta arvatenkaan ei varsinaisesti kuulu heidän toimenkuvaansa nämä asiat. Saatiin kuitenki yhteystiedot paikalliseen kuluttajansuojatoimistoon, jota kautta juttu ehkä selviää joskus... Suuresti kuitenkin epäilen, että ei selviä ja että niitä rahoja ei tulla koskaan näkemään. Summa nyt ei järin suuri ollu, mutta periaatteestakaan en hyväksy tollasta toimintaa. Alkaa raivostuttaa uudestaan ko ees kirjotan koko jutusta. En oo kyllä yhtä mulkkua tyyppiä tavannu ikinä!!!

Great Ocean Road oli viimenen etappi meidän kahdeksan päivän roadtripillä ja oli aika palauttaa auto Melbourneen.  Palautus onnistu ilman mitään sanktioita ja hyvä niin. Melbourne otti meidät vastaan syksyisen sateisena ja viileänä ja sade jatku tasasesti ihan koko siellä olo ajan, joten motivaatiota kaupungin koluamiseen ei järin ollu. Keskusta tuli kuitenkin kierettyä, outleteissa vähän shoppailtua ja suklaalla herkuteltua. Palkitsin itteni 9 viikon reissaamisen jälkeen hotellilla ja olipa muuten luksusta!! Oma huone missä sai olla ihan omassa rauhassa, iiiiiiso sänky, monta tyynyä, vaatekaappi ja oikeet pyyhkeet!!! Noista ehottomasti pyyhkeet tuotti mulle suurimman onnellisuuden ja vaatekaappi hyvänä kakkosena. Vastaavaa luksusta tuskin ennen Aasiaa onkaan luvassa, mutta eipä siihenkään enää valtavan pitkästi ole aikaa.

Viiniä Barossa Valleyssa

Yks koko reissun ehdottomia kohokohtia on kyllä ollu vierailu Barossa Valleyn viinilaaksoon. Barossa Valley sijaitsee Etelä-Australiassa vähän Adelaidesta pohjoiseen. Laakso on vain 25 kilometriä pitkä, mutta mahduttaa mailleen noin 80 viinitilaa pikkuruisista massiivisiin (Jacob's Creek, Penfolds... Kuullostaako tutuilta?) ja kuutisenkymmentä näistä on avoinna vierailijoille. Kesät alueella on kuivia ja kuumia ja talvet suhteellisen viileitä. Alueen punainen päärypäle on Shiraz, jota Grenache seuraa hyvänä kakkosena, valkoisista taas Riesling on ehdottomasti suosituin ja Semillon lienee seuraavaksi kasvatetuin.

Viivyttiin Barossa Valleyssa kaks yötä, joista eka asuttiin leirintäalueella mökissä ja toinen paikallisen viininviljelitän Andyn luona. Andy on myös tositv-julkkis; pääsiäisen jälkeen tääl alkaa pyörii "When love comes to town"-deittiohjelma johon Andy oli salaa ilmotettu ja johon sit lopulta päätti osallistua. Idea siin on vähän vastaava ko Maajussille morsiammessa, et laatuviihdettä on taatusti tarjolla. Ja ihan vähän ehkä saatettiin asiasta sille kuittailla.

Alueella on retkiä tarjolla joka lähtöön ja kaikki pyrkii tarjoamaan mahdollisimman paljon mahdollisimman lyhyessä ajassa, mikä yleensä johtaa siihen, että on vaan kiire ja mihinkään ei ehi keskittyä eikä mistään ehi nauttia. Vähän sillain se ainakin Waiheke Islandilla meni back in the days Aucklandissa. Nyt oltiin kuitenkin siitä ihastuttavassa tilanteessa, että meillä oli oma auto, vapaaehtoinen kuski ja paikallinen opas! Parhautta!

Homma toimii siis niin, että marssit sisään valitsemas viinitilan "cellardoor"sta ja ennen ko ehit ees moikata niin sulle on lyöty käteen maistelulista ja nenän eessä on eka lasi viiniä oottamassa. Sen jälkeen saat sitte omaa tahtia maistella niin montaa viiniä listalta kun haluat, siinä järjestyksessä kun haluat ja työntekijät samalla kertoo sulle niistä ja juttelee sun kanssa mukavia joko aiheesta, tai aiheen vierestä. Sit ko oot maistanu kaikki haluamas viinit, sanot kiitos näkemiin ja toistat saman viereisellä tilalla. Ja mikään ei siis maksa mitään etkä oo velvotettu ostamaan mitään. Kuinka huikeeta?!??!?!!! Seittemästä kellarista kuudessa saatiin aivan loistavaa, yksilöllistä palvelua, mielettömiä suosituksia ja paljonpaljon tietoa. Ainoastaan yhessä paikassa meitä kohdeltiin asenteella "nää on taas jotain persaukisia backpackereita, jotka ei tajua asiasta helvettiäkään ja on täällä tasan ilmasen viinan perässä". Kaikkialla muualla taas kun tuli puheeks, että oon ravintola-alalta ja teen töitä viinien kanssa, saatiin yleensä vielä maistaa jotain extrahyvää, joka ei kuulu normaaliin maistatukseen ollenkaan. Todella jees! Osa tiloista oli alueen suurimpia kun taas osa ihan pieniä perheyrityksiä, jotka myy lähes kaiken viininsä itse suoraan kellaristaan.

Jokaisella tilalla oli jotain hyvää ja jos en olis reppumatkailija, olisin epäilemättä kuluttanu pienen omaisuuden vähän kaikenlaisiin viineihin. Yhden pullon kuplivaa jälkkäriviiniä jouduin ostamaan ja tuolla se edelleen rinkan uumenissa odottaa sopivaa paikkaa ja sopivaa seuraa päästäkseen tarjolle. Ehottomasti mielenkiintosin uus tuttavuus oli kuohuva punaviini, joka on Barossassa kohtuu yleistä ja siinäkin rypäleenä pääosin Shiraz. Mua epäilytti suuresti, että voiks se muka oikeesti olla yhtään mistään kotosin, mutta yllätyin kyllä positiivisesti siitä kuinka toimiva juttu se oli. Tavalliseen kuohuvaan verrattuna se varmasti monen mielestä ois ihan liian tunkkasta ja tuhtia eikä mullekaan sitä montaa lasillista uppois, mutta näkisin sen oivana kaverina esimerkiks juustoille.

Kohokohta oli kuitenkin meidän kellarihyppelyn aamu, jolloin tavattiin Andy, joka siis toimi meille paikallisoppaana ja isäntänä toiselle yölle. (<3 Couchsurfing) Hänellä on alueella oma pieni viinitila ja koska sadonkorjuu oli vielä käynnissä, halus hän näytää meille miten homma toimii ja mistä se viini oikeen tulee. Ajeltiin siis Andyn maille, kiivettiin leikkuupuimurin kokosen viininpoimijakoneen katolle kiikkumaan ja lähettiin kohti viinejä. Siellä yläilmoissa sit ihmeteltiin ja ihasteltiin seuraava tunti, kun kone näppärästi ravisti rypäleet irti köynnöksistä ja ne siirty kuljettimella traktorin lavalle ja koneen perästä pöllys lehtisilppua. Kuullostaa ja näyttää aika brutaalilta hommalta, mutta melko ehjin nahoin sieltä koneesta tulee ulos niin rypäleet kun käynnöksetkin.

Ihan ensteks parhainta ois ollu päästä johonki viinitilalle töihin sadonkorjuun ajaks, mutta se nyt ei mitenkään aikataulullisesti onnistunu, koska tulin Australiaan kesken satokauden. Näin ollen myöskään ens vuonna ei mahdollisuutta oo, koska mun viisumi näppärästi myös päättyy kesken satokauden. Too bad. Ehkä jonain syksynä vaikka Euroopassa! :)

Let the roadtrip begin!

Australian Ryanair kuljetti meidät jotakuinkin turvallisesti Melbourneen. Mua ilmeisesti pidettiin potentiaalisena terroristina Sydneyn kentällä kun mun reppu syynättiin kolmeen kertaan läpivalasussa ja sen jälkeen tutkittiin vielä jollain räjähteiden paljastimella. Näköjään siis pääsin Sydneyyn helposti, mutta pois lähteminen oliki paljo hankalampaa.

Melbournen kentällä meitä oli vastassa R. Saksasta ja Apexin toimistolla meitä ootteli ryhmämme neljäs jäsen, Hyundai Elantra, joka tulis kuljettamaan meitä ympäriinsä seuraavan viikon. Oikein näpsäkkä menopeli ja kieltämättä uljasta valkoista ratsuani ei tullu ikävä.

Nää hahmot, joiden kanssa Roadtripille lähdettiin, löyty siis Couchsurfingin kautta. Couchsurfing on sosiaalinen media, jossa ihmiset voi tarjota maksutonta majoitusta sitä etsiville reissaajille ja oppia samalla tuntemaan uusia kulttuureita ja saamasn ystäviä kaikkialta maailmasta. Couchsurfingiin liittyminen ei velvoita tarjoamaan majoitusta kenellekään vaan kontakteja voi luoda muillakin tavoin. Monilla paikkakunnilla paikalliset aktiivit järjestävät viikottaisia tai kuukausittaisia tapaamisia ja aktiiviset reissaajat etsii siellä paikallisoppaita tai reissuseuraa muuten vaan. Näin mekin siis päädyttiin yksiin: A. suunnitteli roadtrippiä ja etsi reissuseuraa, päivämäärät ja reitti kuullosti just sitä mitä mäki halusin nähä, vastasin A:lle ja voila, pari viikkoa myöhemmin oltiin tien päällä!

Eka päivänä ajeltiin tutkimassa The Crampians National Parkia, mikä oon muutaman tunnin päässä Melbournesta. Osa suosituimmista paikoista puistossa oli suljettu, koska siellä oli riehunu valtava metsäpalo alkuvuodesta. Hienoja maisemia ja paljon eläimiä kuitenkin nähtiin. Eka yö vietettiin Dimboola nimisessä "kylässä" niin keskellä ei mitään, et en ymmärrä miten A. edes ikinä oli löytäny sitä hotellia. Lähialueen ns. nähtävyydet koostu kahdesta kansallispuistosta, joiden nimet oli osuvasti Suuri autiomaa ja Pieni autiomaa... Se hotelli on perustettu vuonna 1924 ja oli kyllä melkonen kummitustalo ja oltiin varmoja, ettei herätä enää seuraavana aamuna vaan joku on tappanu ja silponu meät. Se oli ku mistäkin kauhuleffasta ja en muista koska oisin tuntenu itteni niin muukalaiseks ko siellä ko astuttiin sisään paikallispubiin, jossa hotellin respakin oli. Ne ihmiset ei varmaan oo nähny ulkopaikkakuntalaisia vuosiin, saati ulkomaalaisia. No, loppu hyvin, kaikki hyvin. :)

Seuraava etappi oli Barossa Valley viinitiloineen, jossa vietettiinkin muutama yö paikallisiin tuotteisiin tutustuen, mutta siitä lisää erikseen. Sieltä matka jatku kohti Adelaidea, joka ei ollu mitenkään erikoisen kiinnostava kaupunki. Keskusta on kiva sekotus uusia ja vanhoja rakennuksia, mutta ei siellä muuten hirveesti oo mielestäni nähtävää. Me varattiinkin hostelli Port Adelaiden puolelta, mikä on siis kaupungin satama-alue vähän kauempana keskustasta ja oikein viehättävä paikka.

Hostellissa oli joku ihan täys idiootti töissä kun mentiin ja saatiin huone, mikä oli muuten jo täynnä ja jossa kahesta meän sängystä puuttu patjat... Respakko laskutti meitä tullessa puolet kokonaishinnasta kun omien sanojensa mukaan hän oli laskuttanut jo puolet luottokortilta, luottokorttikuittia kuitenkaan ei ikinä saatu ja pelkkä käteiskuitin kirjottaminenkin tuntu olevan ongelma. Yritettiin kysyä, että miten päästään helpoiten kaupunkiin ja mitä se suunnilleen maksaa niin ei saatu oikeen mitään vastausta. Astiat piti vuokrata ja hän ois halunnu antaa meille vaan yhet astiat jaettavaksi... Samaten avaimia saatiin vaan yks, vaikka luonnollisesti jokaiselle huoneessa majoittujalle on olemassa oma avain... Tässä vaiheessa sit osu omistaja paikalle vähän paikkailemaan tilannetta, vaihtamaan meän huoneen ja tarkistamaan et onhan kaikki kunnossa ja saatiin kaikki tarvittava paikallisinfo kysymättäkin. Vasta myöhemmin ruvettiin miettimään sitä koko laskutushommaa ja respassa sitä selviteltyä kävikin ilmi, että se samainen respakko oli jo laskuttanu mun kortilta koko majotuksen ja näin ollen siis peri meiltä tullessa liikaa rahaa. Ei millään eka suostunu ymmärtämään eikä myöntämään asiaa, eikä mitään anteekspyyntöön viittaavaakaan tullu hänen suustaan. Omistajat oli onneks paikalla ja oli ihan hirmu pahoillaan ja hyvitteli kyllä kaikin keinoin; saatiin pullo viiniä, myöhänen check-out, ylimäärästä nettiaikaa jne. Ja aivan varmasti se respakko sai kuulla kunniansa jälkeenpäin...

Still here today!

Ny on uljas valkoinen ratsu palautettu Queenstownin vuokraamolle ilman sanktioita kahden viikon yhteiselon jälkeen. Kilometrejä tuli suunnilleen 2200, että aika hyvin siinä kerkes paikkoja kiertelemään. Alkuperänen suunnitelmahan meni uusiks heti lähtiessä ja sen jälkeen siihen ei kyllä paljo palattukaan, mutta auto kuitenki oli ajoissa takas niin sehän son pääasia. Muutama kyytiläinen oli matkassa mukana, mutta suurimmaks osaks ajelin tyytskärinö itekseni ja pysähtelin aina ko mieli teki.

Queenstown on tukikohtana tiistaihin saakka ja sen jälkeen edessä on vielä kolme paikkaa ennen lentoa Aussimaahan parin viikon päästä. Oks kai sitä nähtävää ollu vielä enemmänkin, mutta välillä on pakko hidastaa tahtia. Ausseissa on vielä seittemän hektistä viikkoa eessä ennen kesälomaa Aasiassa.

Queenstown on extremeharrastajien ehdoton paratiisi ja monet vouhotukset on keksittykin alunperin täällä. On benjihyppyä, liitovarjoilua, alamäkipyöräilyä, laskuvarjohyppyä, koskisurffausta, kanjonikeinua ja vaikka ja mitä. Jos on rahaa mielinmäärin niin täällä kyllä riittää harratamista pitemmäkskin aikaa. Itelläkin on to do-listalla vielä yhtä sun toista ja oli taas aika aktivoitua niiden suhteen ja luottokorttiyhtiö kiittää. Parit aktiviteetit on varattuna jo huomiselle ja katotaan mitä keksin sen jälkeen. Niistä kuitenkin lisää sitten toteutuksen jälkeen.

Niinjoo olin siellä luontoretkeilemässä eilen niiden pingviinien sun muiden toivossa. Ilma enteili lähtiessä totaalista katastrofia, voin meinaan kertoo et siinä kohti kun tuuli puhaltaa etelänavalta saakka ja tuo mukanaan ukkospilviä, niin ei paljo naurata. Täällä kun se kylmä ilma tulee etelästä, toisin kun meillä ni meinas alkaa viluttaa. Säänjumala oli kuitenki meikän puolella ja rysäytti sen myrskyn kaupunkiin eikä sinne rannikolle missä me oltiin ja säilyin jotakuinki kuivana. No mitä niihin eläimiin tulee sitten niin kaikki bongattu. Albatrossit lenteli ihan päänyläpuolella ja merileijonat yritti leikkiä mun kaa. Hylkeille on syntyny poikasia loppuvuodesta ja ne leikkii ja vouhottaa keskenään ko pahaiset kakarat. Pingviinit oli vähän ujompia tapauksia, eikä niitä päässy kovin lähelle, mutta nähtiin kuitenki niitä. Onneks oli kiikarit kun kamerasta loppu zoomi kesken. All in all, success.

Still here 2 days ago!

Ohhoh oonpa ollu vähän laiska kirjottaan, mut ei mulle kyl mitään kovin erikoista oo tapahtunukaan. Täs on myös ollu vähän kaikenlaista mielen päällä ja oon käyny itseni kanssa pitkällisiä "mitä haluan eniten (suklaan ja punkun jälkeen siis) elämässäni"-keskusteluja. Vaikeiden päätösten tekeminen aiheuttaa, maailmallakin, hysteriaa ja krokotiilinkyyneleitä, mutta onneks kaikkiin päätöksiin on aina olemassa yks taikakeino johon voi luottaa: +/- -listat!! Myrskyn jälkeen on poutasää, niinku se Tapsan Kariki on aikoinaan laulanu, ja nyt tuntuu et karikot on selätetty ja elämä on taas yksisarvisia ja sateenkaaria. En tiiä kuinka kauan, mutta toistaseks näyttää ihan lupaavalta.

Uljas valkoinen ratsuni on palvellut hienosti ja meillä on vielä pari päivää yhteistä laatuaikaa jäljellä. Tähän mennessä oon löytäny kaikkiin paikkoihin mun uskomattomilla kartanlukutaidoilla (hahhahha paskat, puhtaasti tuurilla) tosi helposti, mutta näin ennakkotarkastelun perusteella toi viimenen etappi kohti Queenstownia tuntus olevan se haastavin, kerta täältä ei meekkään sinne yhtä suoraa tietä, niinkun joka paikkaan tähän asti. Matkaan pitäs mennä vajaa 4 tuntia ja aattelin varata 8, niin ehkä siitäkin selvitään.

Ns. vääränpuoleisessa liikenteessä ajaminen ei alun panikoinnin jälkeen oo ollu loppuviimeeks yhtään kummempaa kun oikeenpuoleisessakaan. Liikenneympyröissä vilkuttaminen on täällä kyllä rakettitieteeseen verrattavaa, mutta koska oon turisti niin oon ottanu helpomman lähestymistavan ja käyttäny vilkun sijaan pelkkiä tuulilasinpyyhkijöitä. Niiden vivut on siis eri puolilla rattia kun kotona, joten mun mielestä on ihan ok tehdä niin. Mut siis aikuisten oikeesti jos meet vasemmalle, niin vilkutat jo ennen ympyrää vasemmalle. Jos meet suoraan, et vilkuta ollenkaan tai voit vilkuttaa poistuessas ympyrästä jos haluut. Ja jos meet oikeelle, niin vilkutat eka sisäänpäin ja sit poistuessa ulospäin... Enkä mä tiiä kuuluuks oikeesti tehä noin vai onkse vaan "tapana". Mä oon käyttäny suunnasta riippuen eri pyyhkimisnopeuksia. Lisäks siinä samassa liikenneympyrässä voi olla kahet liikennevalot ja kolme junarataa ni morjensta.

Tällä hetkellä oon Dunedinissa East Coastilla ja nautin ekaa kertaa reissun aikana OMASTA HUONEESTA. En oo kuitenkaan ollu niin avokätinen, et oisin maksanu itelleni oman huoneen, täs hostellis ei vaan satu asumaan ketään muita. Ei haittaa! Lisäks täs huonees on toimiva lämmitys ja ihka oikeet pyyhkeet! Kun on neljä viikkoa käyttäny "tosi imukykyistä ja supernopeesti kuivuvaa" retkipyyhettä, jonka imutehokkuus on luokkaa elmukelmu ja jonka kuivuminen kestää päivän ja joka lisäks alkaa kahen käyttökerran jälkeen haista kuolemalta, niin uskokaa pois, ei oo olemassa suurempaa luksusta kun hotellin pyyhkeet. Ja koska olin ovelana piilottanu oman pyyhkeeni niin housekeeping toi mulle tänään uuden ja nyt mulla on niitä kaks! Aattelin käydä suihkussa ainakin kolme kertaa päivässä ihan vaan tästä ilosta.

No mut mitäs mä oonkaan tehny sitten viime kerran. Ööööö... No en oikestaan mitään kovin mainittavaa. Tänään kävin Cadburyn suklaatehtaalla, josta sain mukaan goodiebagin kiwisuklaita, joihin en oo kyl viel tutustunu. Oon vannonnu pyhää vihaa Cadburyn maitosuklaata kohtaan oikestaan aina, mutta joudun nyt myöntymään, et ei se ihan niin pahaa oo, mitä muistelin. Aika sellasta joulukalenterisuklaan tyyppistä kuitenkin, että edelleen kaikki kunnia Fazerin siniselle. Koska suklaanmaistelu käy lounaasta niin päivälliseks nautin sit puolestaan bisseä Speightsin panimovierailun yhteydessä. Oluen ystävä kun en varsinaisesti ole, en villiintyny siitä maistelusta ihan yhtä paljon kun moni muu, mutta maistoin kyllä kuuliaisesti kaikkia kuutta laatua mitä oli tarjolla. Täällä kun ei tuu leipää syötyä niin pakkohan ne kuidut on jostain saada vai mitä...?

Oon vielä yhen kokonaisen päivän täällä ja meen kattoo pingviinejä ja albatrosseja ja hylkeitä ja merileijonia!

No se niistä jäätiköistä sitten...

En jaksa ees kirjottaa niistä jäätiköistä mitään, koska ne oli niin boring... Jos et haluu maksaa itteäs kipeeks (+200€ heittämällä) helikopterilennoista ja opastetuista turistiretkistä ite jäätiköllä kymmenien muiden samanlaisten ryhmien seassa, näät kaks kasaa kiviä ja likasta lunta ja siin on sulle jäätiköt, kiitos käynnistä ja tervetuloa uudestaan. Oh boy... No kaiken lisäkskään sinne jäätiköille ei päässy niinä kolmena päivinä kun mä siellä olin, koska tuuli niin paljon,että se siitä sitten. No se nyt oli kuitenki matkan varrella ja siel oli kiva hostelli ja kivoi tyyppei, että sinänsä ihan onnistunu stoppi.

Yhen niistä kivoista tyypeistä nappasin tänään aamulla matkaseuraks kun ajelin etelää kohti Wanakaan. Hän oli Gibraltarilta, mikä oli aika jännittävää, koska en oo ikinä tavannu ketään sieltä. Tie kulki ihan mielettömissä maisemissa ja tehtiin monta valokuvastoppia ja oli kiva saada vaihteeks seuraa. Matka meni ihan huomaamatta ja ajamistakaan ei ehtiny niin paljo jännittämään ja silti pysyttiin tiellä. Oli vuoria, lumihuippuja, jokia, vesiputouksia, kirkkaan turkooseja järviä ja aarniometsää.

Perillä hän halus tarjota mulle kiitokseks lounaan, mikä oli oikeen herttasta. Oli kiva käydä syömässä oikeessa ravintolassa hostellissa kokkailun sijaan. Edelliset kaks päivää oon syöny sydänkohtauspastaa ja sitä ois vieläkin, niin vaihtelu tuli tarpeeseen. Sydänkohtauspasta on siis vähän ku carbonaraa... Voita, pekonia, kermaa ja juustoa. Ja sipulia, koska kasviksiakin pitää muistaa syyä :)

Yhen yön oon Wanakassa vaik oisin kyl viihtyny pitempäänkin, tää on oikeen herttanen pikku kylä ja tääl ois paljon tapahtumaa viikonloppuna rodeokilpailusta triathloniin, mut saatan tulla takas vielä myöhemmin.

Huomenna jatkan matkaa Te Anauhun ja sieltä sunnuntaina päiväreissu paljon hehkutetulle Milford Soundsille, missä kuuleman mukaan on tän maan kauneimmat maisemat. Oon myös kuullu, et moni on kaiken hehkutuksen jälkeen ollu aika pettyny niin oon yrittäny olla muodostamatta kovin suuria odotuksia. Maanantain jälkeen onki sit ihan auki kaikki suunnitelmat perjantaihin saakka ja jotenki en nyt yhtään jaksais miettiä ja suunnitella ja tutkia ja selvittää, et mitäs sitte. Jos se Te Anau on kiva ni ehkä jään vaik sinne patikoimaan. Viikon vielä auto alla, et kyllähän sitä kaikenlaista vielä ehtis...

West Coast: kaatosadetta, pannukakkuja ja villasukkia

Kuten taisin mainita jo edellisessä postauksessa, syksy tosiaan yllätti matkailijan. Viikonloppuna patikointi suju vielä kovin aurinkoisissa ja lämpimissä maisemissa, mutta vuorten ylitys West Coastin puolelle toi tähän radikaalin muutoksen. Sunnuntaina Westportissa selvisin just ja just kuivana mun hylkeiden etsintä reissulta, mutta ilta menikin neljän seinän sisällä sadetta ja tuulta pitäessä. Westportin Cape Foulwindissä on muutaman minuutin kävelymatkan päässä iso hyljeyhdyskunta, jota kävin siis kattomassa. Siellä olevat hylkeet on New Zealand Fursealsseja eli semmosia tosi pörrökarvasia kavereita. Ne on joskus muinoin metsästetty lähes sukupuuttoon, mutta suojelu on tuottanu tulosta ja kanta on elpyny, ei tosin satatuhat päiseks niinku aikoinaan, mutta kymmenistä tuhansista voidaan puhua. Ehkä Saimaannorppiakin pitäs istuttaa tänne, kerta nää näköjään osaa ton suojeluhomman vähän paremmin?

Maanantai ei ikävä kyllä valjennu kovinkaan paljon aurinkoisempana vaan Tasmanianmeri lähetti tasasin väliajoin sadepilviä mun reitille. Päivän ensimmäisenä etappina oli Punakaiki ja pannukakut. Vaikka suuresti lettuja ja pannukakkuja rakastankin ei näitä ikävä kyllä voinu syödä. Tai no en kyllä käyny nuolemassa niitä, et mistä sitä tieten tietää, kai niist jotain mineraaleja ois saanu. Punakaikissa on siis kuuluisa luonnonnähtävyys Pancake Rocks and Blowholes, joka on ihan must do. Edelleenkään tutkijat ei oo osannu selittää, et miten niist kivistä on tullu sellasia kun on, mutta ne siis näyttää valtavilta pannukakkupinoilta, jotka nousee merestä ja niit on vaan siinä yhessä paikassa, vaikka muuten koko länsirannikko on hyvinkin samantyyppistä seutua kuitenkin ja maaperä pitäs olla samanlaista. Niiden pannaripinojen väliin on sit muodostunu kaikenlaisia reikiä ja onkaloita ja kun aallokko on raju ja on nousuvesi, nousee se vesi niihin onkaloihin kovalla paineella ja tulee sit ulos mitä erikoisemmista paikoista keskellä kalliota. Yks näistä blowholeista on nimetty savupiipuks ja se kyl on ihan ku savupiippu, koska sieltä tulee ulos vaan semmonen sumupilvi eikä varsinaista vesisuihkua. Hirmu kiinnostava paikka ja aikaa ois varmaan saanu kulutettua vaik kuinka paljon, mutta tosiaan just silloin päätti sit sataa kaatamalla. Haglöfsin kuorivaatteet piti kyllä ihan hyvin vettä, mutta jostain syytä noi kameralaitteet kun ei sateessa oikein viihdy. Kirsikkana pannukakkukeon päällä oli ehkä vielä armoton raekuuro, et siinä sit seisoskelin Kookospalmun alla ja kattelin ko maa muuttu valkoseks.

Yöks menin sit Greymouthiin, jonka auringonlaskusta jo kerroinki. Surullinen kaupunki tosiaan, mutta ihan kiva hostelli, vaihteeks sellanen joka ei ollu ihan täynnä. Sen parhaisiin puoliin kuulu ehdottomasti Bez, kultanennoutaja, joka tuli häntä heiluen aina ovelle vastaan ja oli valmiina rapsutettavaks. Mutta kylmä siinä talossa oli, voi jessus. Briteillä on ilmeisesti kyky rakentaa talot niin, et ne on sisältä aina ku jääkaappeja, et vaikka ulkona ois lämmin niin se lämmin ilma ei tuu sisälle saakka. Mut toki jos ulkona on kylmä, niin sit sisällä on vielä vähän tavallista kylmää kylmempi. Kaks peittoa, huppari ja villasukat teki olosta siedettävän, kuhan peiton alta näky korkeintaan päälaki ja otsa. Hrrrr.

Tiistaina matka jatku kohti etelää ja Franz Josefin ja Foxin jäätiköitä ja aamulla säätiedotus lupaili tulevien päivien korkeimmaks lämpötilaks huikeet +12...

Kadonnutta auringonlaskua etsimässä...

Ja ei muuten löytyny. Oon nyt siis vihdoin ja viimein siirtyny sille puolella maata, mihin aurinko laskee. Edelliset auringon bongailut on ollu mahdollista suorittaa nousun puolella ja voin kertoo, että yhtenäkään aamuna ei niin aikanen ylösnousu houkuttanu. No, nyt siis tuumasta toimeen. Aurinko laskee 20.17 tsek. Reitti rantaan on about tää tsek. Arvioitu aika sen reitin kävelemiseen 30min tsek. Pipo päähän (kotona kun talvi yllättää autoilijan niin maailmalla näköjään syksy yllättää matkailijan), kamera kassiin ja aamun riennoista vihdoin kuivunu kuoritakki niskaan.

Ensimmäiset kymppiminsaa olin viel ihan vakuuttunu tän suunnitelman hyvyydestä ja toimivuudesta, mut sen jälkeen alko usko hiipuu ja lopulta loppu kokonaan. Ensinnäkään täs kaupungis ei oo sellasia teitä, sellasissa paikoissa kun mitä toi kartta väittää. Ei vaan oo. Tarkistin googlemapsilla ja kappas, sen kartassa niitä ei ole. En siis tiedä onko noi paperitkartat piirretty joskus ennen sotia vai mimmonen homma. No toisekseen tää kaupunki, jos tätä nyt kaupungiks voi kutsua, on ihan ok.... 3 korttelia hostellilta YHTEEN suuntaan ja loppu onki sit aika.... epämäärästä eikä välttämättä we paras ympäristö yksinäiselle naisihmiselle ilta-aikaan kun ei oo hajuakaan mihin on menossa. Kun auringonlaskuun oli aikaa ehkä kolme minsaa ja meri varmaan kauempana ko lähtiessä sitä ettimään, totesin et kiitos, mutta ei kiitos, lähen takas kämpille. Sanottakoon, että siinä kohti en tuntenu oloani kovinkaan mukavaks epämäärästen varastorakennuksien ja pienien sivukujien keskellä, kun olin kuitenki fiksuna ottanu kaiken arvo-omaisuuteni mukaan... Siis jos mun laukun ois joku varastanu ois lähteny kaikki henkkarit, luottokortit, puhelimet ja kamerat sen sileän tien. Ja toki kaikki tänään nostetut käteiset. Hyvin ajateltu minä!!!

Kuinka ollakaan, samaan aikaan kun mietin että alanko juosta vai esitänkö coolia, bongasin vähän matkan päässä lapsiperheen iltakävelyllä. Helpotun heti ja aattelin et no hei, jos noilla on tommonen taapero mukana niin ei se nyt niin paha voi olla. Niil sattu olemaan viel sama suunta kun mulla ni käppäilin siinä niiden perässä. Vähän ajan päästä ne katos näkyvistä johonki kulman taakse talon sivustalle ja kuuluu vaan kun se penska siellä lauleskelee ja huutelee "Äiti kato! Äiti! Äiti! Kato äiti! ÄITIIIII!!". Tässä kohtaa olin jo saapunu siihen samaiselle talon kulmalle ja satuin vilkasemaan automaattisesti sitä huutavaa penskaa päin vaan todetakseni, ettei se iltakävely tainnu sittenkään olla ihan niin lepposaa perheenkeskistä aikaa. Äiti ymmärrettävästi ei ehtiny keskittyyn siihen penskaan, koska samaan aikaan mukana oleva mahdollinen isähahmo iski ruiskulla jotain äitin kyynärtaipeeseen. Ja se tuskin oli insuliinia...

Oli varmaan pikakävelyn maailmanennätys lähellä loppumatkalla nimittäin en jääny paljo kattelee, et kuinkas sitten kävikään... Jäi tällä kertaa se auringonlasku näkemättä ja totesin, et ens kerralla meen kyllä autolla.

Hyviks puoliks voidaan lukea se, että siel ulkona oli kuitenki lämpimämpi ko täällä hostellissa sisällä tällä hetkellä. Ja se, et mitään ei sattunu.

Yökylässä Piippolan Vaarin luona

Kun varasin majotuksen 3 hengen backpacker cabin'sta en varsinaisesti odottanu majottuvani makuuhuoneeks muutetussa työmaakopissa, mutta ei se nyt hullumpaa ollu. Maalla kun oltiin niin ovissa ei myöskään ollu lukkoja ja rappusilta löyty aamulla kana ja kissa sulassa sovussa. Viereisessä aitauksessa asu ehkä alpakoita, tien toisella puolella laamoja ja niiden naapurissa lehmiä, joilla oli myös oma kanihäkki. Lisäks siellä pihalla liikku sekalainen määrä koiria ja olipahan naapurin hevonenki päässy karkuun. Hiialahiialahei! Mun suureks hämmästykseks yhtään lammasta ei tullu vastaan, mut saattaa olla et ne laiduntaa jossain kauempana. Ihan kivoja ne eläimet toki oli, eikä laamatkaan sylkeny päälle, mutta niiden takia en kuitenkaan siellä pusikossa varsinaisesti ollu.

Se maatila on viimenen asutus ennen kun alkaa Abel Tasman National Park, joka on yks maan kauneimpia ja eniten vierailluin sen verrattain helpon saavutettavuuden takia. Piippolan Vaarin portilta pääsee suoraan vaellusreitille, jonka 51 kilometrin talsimiseen menis kolmesta viiteen päivää. Sieltä pitäis kuitenkin mökkimajotus varata etukäteen tai vaihtoehtosesti kantaa telttaa mukana vielä muiden vermeiden lisäks, niin mä totesin, että mulle kyllä riittää ihan vaan päivävisiittikin. Lauantai-aamu valkeni kissoine ja kanoineen aurinkoisena, mutta ei liian kuumana eli juurikin passelina pikku patikoinnille. Koska halusin hifistellä ja nähä parhaat palat pienimmällä vaivalla, en poukonnu reitille suoraan kylästä vaan otin eka vesitaksin vähän pitemmälle reitin varrelle. On jokseenki koomista kun 15 turrea istuu pelastusliivit päällä veneessä, joka on trailerin päällä, kuivalla maalla, traktorin perässä, mutta kerta muutkin niin minäkin. Trailerimatka oli muitenki lyhyt ja tää on ainoo keino saada ihmiset niihin paatteihin ilman uimareissua. Edellisen päivän 150m levee hiekkaranta oli nousuveden myötä muisto vaan ja täl kertaa veteen pääsi siis suoraan autotieltä ja eikun menoks.

Vajaan puolen tunnin päästä meijät heivattiin puhtaan valkoselle hiekkarannalle ja näytettiin et tohon suuntaan, hiphop ja nähään 5 tunnin päästä. Fiksuna en ollu lukenu yhen yhtä reittikuvausta (välttääkseni sen etukäteiskauhun mitä koin ennen Tongariro Crossingia) joten ei ollu aavistustakaan mitä ois edessä. Matkaa kuitenki ois tiettävästi vaan noin 14 kilsaa, joten ajattelin, et ei se nyt edellistä pahempi voi olla.... Vai voiko?

No ei se ollu vaan oikein lepposat 4 tuntia meni tallustellessa millon auringon paisteessa kukkuloiden laella turkoosia merta tuijotellen, millon sademetsän siimeksessä kukkuloiden välissä ja ykskaks eteen tupsahti uus puhtaan valkonen hiekkaranta. 14 kilometriä ei tuntunu jälkeenpäin missään, paitsi illalla unihiekkana silmissä, että kai tässä jonkulaista kunnon kehitystä on sit tapahtunu.

Sunnuntai aamuna olikin aika hypätä taas auton rattiin ja suunnata kohti West Coastin surffirantoja...

Picton ja kuinka minusta tuli taas autoilija...

Okei kaikki opaskirjat, flaijerit, matkailuinfot ja suurinosa ihmisistä hehkuttaa, kuinka se lauttamatka sen Cook-minkälie läpi on ihan uskomaton ja niin kaunis ja voi että... Mä en kokenu mitään suurta wau-experienceä sn kanssa kyllä, mutta loppumatkasta mua kyl alko vähän jännittää, et oonkohan sittenki menossa Tukholmaan enkä mihinkään Pictoniin! Ihan samannäköstä saaristoo havumetsineen ja siellä täällä olevine taloineen kun loppumatka ennen Tukholman satamaa, ei siis allekirjoittaneelle nyt niin kovin eksoottista.

Tää laiva oli siitä erikoinen, että kaikki matkatavarat kerättiin ku lentokentällä konsanaan ja laitettiin johonki ruumaan ja perillä sit haettiin sellasesta tutusta karusellista. Mun käsitystä siitä, et näinköhän sittenki oon sillä keskisuomalaisten hiihtolomaristeilyllä vahvisti se ah niin perisuomalainen näky karusellin luona... Jokainen kynnelle kykenevä oli parkkeerannu ittensä, käsimatkatavaransa ja vielä ehkä kärryt ja pari kaveria kiinni siihen hihnaan niin, että kukaan metriä kauempaa ei nähny vilaustakaan siitä koko laitoksesta... Mikä ihmisiä vaivaa ihan oikeasti? VALOT PÄÄLLE! Mulle ilmeisesti kehitty joku Teräsmiehen röntgenkatse ja ihan uskomattomalla tsägällä bongasin rinkkani sen ihmismuurin läpi ja ei muuta ko kyynerpäätaktiikkaa käyttöön. Mun rynnätessä siihen hihnalle jäi varmaan kolme ihmistä alle ja siinä kohti ku riuhtasin sen rinkan sieltä hihnalta niin varmaan vielä viis muuta, mutta helvettiäkö pitää olla urpo ja tunkea siihen eteen. Toivottavasti puolien niistä matkatavarat oli oikeesti menny sinne Tukholmaan...

Jotain superominaisuuksia mulle selvästi oli kehittyny, koska pystyin superisti myös eksymään matkalla hostelliin. Ja supereksymisen siitä tekee se, että sielt satamasta lähti pois kuitenki ihan vaan yks tie, jota mä ilmeisesti sit en käyttäny... No pienen kiukuttelun ja tuskastumisen jälkeen löysin oikeeseen paikkaan vihdoin ja oli kyllä onnistunu hostellivalinta. Hyvä keittiö ja paljon oleskelutilaa ja upeesti toimiva ilmanen wifi. Yllätys oli melkonen kun respantyttö alko puhumaan mulle suomea, mut se tais kuitenki olla tilanteesta ihan yhtä hämmentyny ko minä. Ekan iltapäivän aktiviteetit koostu autovuokraamossa vierailusta ja ruokaostosten tekemisestä ja sen jälkeen oli ihan kiva lötköttää sohvalla peiton alla ipadin kanssa. Autovuokraamosta en sitä autoo silloin saanu, vaan mua kehotettiin tekemään varaus netissä, jotta saisin paremman hinnan. Tuumasta toimeen ja kolme tuntia myöhemmin sähköpostiin kilahti ilmotus, että perjantai aamuna saisin samaisesta liikkeestä käydä noutamassa uljaan ratsuni seuraavaks kahdeks viikoks. Jippii ja apua! Pitää opetella ajaan väärällä puolella tietä!

Torstaina nautin harvinaisesta luksuksesta, nimittäin hostellin hintaan kuuluvasta aamiaisesta cornflakeseineen ja tuoreine juustoskonsseineen <3 Aamiaisen jälkeen otin vesipullon ja kameran matkaan, vedin lenkkarit jalkaan ja lähin parin tunnin patikkareissulle kylän ympärillä oleville kukkuloille. 45 min kiipeämistä ja puuskutusta myöhemmin istuskelin näköalapaikalla ja oli kyllä kaiken sen puuskuttamisen arvosta. Sieltä aukes näkymä koko Pictonin yli Marlborough Soundsille ja kauempana oleville vuorille, tosi kaunista. Alas päästyäni tutustuin paremmin alueen reittitarjontaan vaan todetakseni, että olin sit valinnu sen jyrkimmän ja rankimman niistä, mut no hups :) ei se ollu kyllä yhtään paha. Hostellilla palkitsin itteni suklaalla, skypellä ja sohvalla ja ihan kivuttomati vierähti neljä tuntia siinä auringonpaisteessa lötkötellessä. Tutkin myös ajankulukseni erilaisia lentovaihtoehtoja Suomeen paluuta ajatellen ja löysin aika varteenotettavan vaihtoehdon. Löysin aika varteenotettavan vaihtoehdon jo kerran aiemminkin, mut se makso 400€ enemmän, että en nyt mee vannomaan sen hyvyyden puolesta kumminkaan... No nyt kuitenkin oon ilman nettiä ainakin pari päivää niin on viel aikaa sulatella tätä uusinta tulokasta...

Mun lentojenhaun tuli keskeyttää Cameron, koska se halus tulla tarjoomaan mulle viinikumeja ja kertoo kuinka söötti oon ja kysymään et onks mul poikaystävää... En oo nyt ihan varma pitäskö mun olla tosi imarreltu vai jotain ihan päinvastasta, meinaan edellisenä päivänä ku tulin ja näin sen saman tyypin, olin varma et se on ehkä 14 ja varmaan sen omistajan lapsi tai lapsenlapsi... Kuulemma se kuitenkin oli "jo" 18 ja oli oikeesti reissaamassa. Cameronin mielestä oli myös "kivaa kun tänne kerranki tuli joku mun ikänen" ja tais lapsrukka saada ikuiset traumat ku kerroin sille että no eeeeeiiiii me nyt IHAN taideta samaa ikäpolvea olla. Vähin äänin se ainaki liukeni ja vei viinikumit mukanaan :D

Illalla päädyttiinki sen suomalaistytön kanssa käymään paikallisessa alkossa hakemassa pullo valkkaria ja juotiin se siinä ruokaa laittaessa ja syödessä pois. Oli tosi rentouttavaa puhuu jonkun kanssa suomea ihan kasvotustenki ja niin, et toinen oikeesti ymmärtää kaiken mitä sä tarkotat ja jonka kaa voi puhua sellasista kotoisista asioistakin eikä vaan perus "kauan oot, mis oot käyny, mihin oot menossa, onks vinkkejä"-juttuja. Juhlittiin samalla myös mun 3-viikkoispäivää Uudessa-Seelannissa. Tuntuu kyl, et oisin ollu tääl jo paljo pitempään... Kai sitä on vaan ehtiny niin paljo kaikenlaista.

Perjantai aamuna koitti sit totuuden hetki... Auto! Mua pelotti ihan sikana mennä hakemaan sitä et voi ei osaanko kysyä oikeet jutut ja voi ei tajuunko mitä se sanoo ja EI MUN AIVOT OSAA AJAA TÄSSÄ LIIKENTEESSÄ. No suurimman osan jutuista mä kait osasin kysyä ja ainakin se setä suostu antaa sen auton mulle. Sit ko sanoin et en oo ikinä ajanu automaattia enkä tän puoleisessa liikenteessä, niin se lähti mun kaa ajelee ihan niinku autokoulussa konsanaan ja neuvo ja opetti. Sit vein sen takas sinne vuokraamolle ja se toivotti hyvää matkaa ja turvallisia kilometrejä ja ei muuta ko menoks! Otin viel kuvat siit autosta ja kaikista kolhuista ja naarmuista, että ainakaan mua ei voida niistä syyttää ja mulla niitä maksattaa.

Seuraavat 2 viikkoa mua palvelee siis uljas valkoinen ratsuni, Nissan Sunny. Se on vanha, laatikkomainen, aika ruma ja siin on kasettisoitin, mutta ainakin se kulkee nätisti eteenpäin :) Voin mennä millon vaan ja minne vaan ja se on parasta. Hintaa tälle lystille tuli $505 eli n. 315€ sisältäen myös vakuutuksen 0€ omavastuulla. Kun vuokra-aika on 15 vuorokautta ei tosta kovin tähtitieteellistä päivä hintaa tuu. Bensa täällä maksaa n. $2,20 (1,35€) per litra, mutta siihen on olemassa kaikenlaisia alennusjuttuja. Kun ostat ruokaa tietystä kaupasta, saat kupongin millä saat tietyillä asemilla -4c/litra ja tänään kiva setä bensa-asemalla anto mulle kortin millä saa tietyillä asemilla -6c/litra kun tankkaa yli $40. Ei se nyt tähtitieteellistä säästöä tee, mutta parempi ku ei mitään. Lisäks uskon, että hostelleista saa helposti kyytiläisiä ja eteläsaarella on paljon liftareita, jotka saa kuluja jakamaan.

Tänään ajelin jo parisatas kilsaa ja siitä ensimmäiset sata oli kyllä varmaan elämäni stressaavin kokemus. Jännitti ihan sikana, jopa suoralla tiellä, saatika sit risteyksissä ja liikenneympyröissä. Vaik oon aina sanonu, etten haluu ajaa automaattivaihteisella autolla, niin nyt kiitän siitä luojaani. On ihan riittävästi keskittymistä siinä, että käännyt oikeelle kaistalle ja saat vilkun päälle tuulilasinpyyhkijöiden sijaan, että jos ois vielä vääränkätiset vaihteetkin niin halleluuja. Kyllä, vilkku ja pyyhkijät on täällä eri päin ja voin kertoo et oli muuten puhas tuulilasi tolla reissulla!!

Pääsin kuitenkin yhtenä kappaleena määränpäähäni Marahauhun, joka on ehkä vieläkin pienempi kylä kun se aiemmin mainitsemani 20 asukkaan Waitomo...