"Ensimmäisenä kevätpäivänä olen täällä jälleen ja vihellän ikkunan alla. Yksi vuosi kuluu nopeasti!" Nuuskamuikkunen.

Vähän ajan sisällä on tapahtunu paljon asioita, jotka on saanu mut miettimään tätä ainaista tarvetta lähteä, heittää reppu selkään, ottaa passi käteen ja hypätä lentokoneeseen.

Vanhat tutut, ne kenen kanssa on kasvettu yhdessä ja opittu yhdessä, vakiintuu pikku hiljaa. Facebookissa on onnellisia kuvia häistä, vauvoista ja parhaista ystävistä. Monet ovat jääneet kotinurkille ja rakentaneet sinne oman kotinsa ja oman tulevaisuutensa. He ovat onnellisia, tai niin mä luulen uskon. Monilla on kaunis koti. Oikea, pysyvä koti. Siellä niiden sydänkin asuu.

Mulla on rinkka, matkalaukku ja sekalainen kasa muuttolaatikoita vanhempien autotallissa ja sähköpostilaatikko täynnä lentolippuja ja hotellivarauksia. Mun koti kulkee mukana mun sydämessä ja omaisuus selkärepussa. Mun koti on koko maailma. Mä en sitoudu mihinkään kovin pitkäks aikaa; en asuntoihin, en töihin... Mutta jos mietin uuden rinkan tai matkalaukun ostoa ja vanhan, uskollisen ystävän hylkäämistä, luovun ajatuksesta heti. Ei käy! Jokainen kai sitoutuu omalla tavallaan...

Perhe ja ystävät asuu myöskin siellä sydämessä, omalla paikallaan, ja kulkee mukana ajatuksissa aina. Ei ne oikeat ystävät mihinkään katoa vaikka niitä ei aina näekään. Ne sanoo mua muuttolinnuks ja tietää, että ennemmin tai myöhemmin muuttolintu palaa takaisin. Isi ja äiti luopui kysymyksestä "Onko nyt taas pakko mennä?" jo monta vuotta sitten, ne ymmärtää. Ne tietää, että maailma tekee mut onnelliseks ja että mä pärjään.

Ja niin se maailma on aina tehnytkin. Kellekään blogin lukijalle ei varmaan oo jäänyt epäselväksi mun suunnaton viha pakkaamista kohtaan, mutta se onkin ainoa asia lähtemisessä, mitä en rakasta. Rakastan lentokenttien odottavaa tunnelmaa ja mun ikiomaa, rauhallista skumppahetkeä ennen lentoa, kiertelyä niissä hienoissa myymälöissä. En voi olla hymyilemättä, kun lentokone lähtee kiihdyttämään kiitoradalla, ja selkä painautuu penkkiin ja sitä, kun ihan alkunousussa ottaa aina mahanpohjasta. En malta odottaa sitä, että laskeudutaan taas pilvien alapuolelle ja voin tiirailla yläilmoista seuraavaa kohdettani.

Ihan yhtä ihanaa, kuin se lähteminen, on kaiken suunnittelu. Vietän tunteja selaten lentoja ja hostelleja, tutkien, vertaillen ja pähkäillen. Tiedän mitä etsin ja mitä haluan ja yhtä kertaa lukuunottamatta oon aina ollut tyytyväinen valintoihini. Mutta se yks kerta olikin kauan sitten, sillon vasta opettelin lähtemään. Uutta matkakohdetta varten ostan yleensä aina Lonely Planetin ja oon kuin lapsi jouluaattona oottaessani postin saapumisilmoitusta ja sitä, että saan avata sen uuden kirjan ekaa kertaa.

Mun sydän - mun koti - on ollu aina mun, enkä oo luovuttanu siitä paloja kenellekään. Oon ollu itsekäs, ehkä liiankin. En oo ikinä kuunnellut, enkä halunnut kuulla, että hei, onko pakko mennä... Kukaan, ei oo ollu niin tärkeä. Kukaan, ei oo päässy niin lähelle. Oon torjunu ihmisiä yhtä paljon tiedostaen kuin tiedostamatta. En oo antanu kenenkään tulla sotkemaan MUN elämää. Oonko menettäny ihania ihmisiä? Oon. Oonko jääny paitsi rakastumisesta ja rakkaudesta? Oon. Oonko miettiny, että oispa kiva kun ois se joku, joka aina on siinä? Oon. Kadunko? En helvetissä.

Joku on kuitenkin nyt vienyt palan mun sydämestä, vähän huomaamatta. Salakavalasti pikku hiljaa niin, etten ehtiny toivottaa sitä suksimaan kuuseen varomaan. Yhtäkkiä joudun ajattelemaan, että elämässä taitaa sittenkin olla muutakin kuin se lähteminen. Yhtäkkiä en vaan voikkaan enää ajatella vaan itseäni, vaikka tavallaan haluaisinkin. On hirveen paljon vaikeampaa olla onnellinen siitä lähtemisestä, kun huomaa, että se joku tulee siitä surulliseksi eikä se halua, että mä meen. Enkä mä halua, että se joku on surullinen, koska se on niin tärkeä.

Oon kuitenkin edelleen niin itsekäs, että aion silti mennä. Joudun elämään itseni kanssa vielä pitkään, enkä mä antais mulle anteeks jos en nyt lähtis. Aion olla salaa innoissani ja onnellinen siitä lähtemisestä, siitä että pääsen kotiin, maailmalle. En oo ihan vielä valmis luopumaan mun elämäni rakkaudesta, lähtemisestä.

Oon silti salaa myös vähän surullinen. Vähän sen toisen takia ja vähän itteni. Sen toisen takia, kun sillä on paha mieli. Itteni takia... no ei se rinkka silitä, kun on huono päivä. Eikä niiden lentolippujen kanssa voi lukea Pikku Prinssiä. Eikä se matkalaukku ymmärrä Converse-addiktiota sitäkään vähää, ehkä päinvastoin. Ja sitten kun muuttolinnun lailla taas palaan, niin eihän se toinen enää välttämättä oo siellä...

Mut muistakaa. Nää oli salaisuuksia.